Aamuyöstä heräsin jo tutuksi tulleeseen ropinaan. Voihan hanuri. Teltta oli aika hiekkaisella paikalla, joten nousin sen verran ylös, että levitin puolihuolimattomasti laavukangasta absidiin ja nostin rinkan sen päälle, jos kosteutta sattuisi helmojen alta valumaan. Samalla mietin, että joku vähemmän laiska tai parempi meteorologi olisi saattanut illalla hyödyntää Metsähallituksen tarjoamia teltan aluslavoja. Näitä mietin, ja jatkoin unia.

Jatkoin unia aika pitkään, koska aamulla sade oli edelleen rankkaa eikä tuntunut millään hellittävän. Yllätyin melkoisesti, kun lopulta raotin silmiäni ja katsahdin absidiin. Siellä kattila ja puurokulho keikkuivat iloisesti laineilla, jotka liikkeeni teltassa aiheuttivat. Tulva. Vettä oli reippaasti myös sisäteltan alla, mutta painoni tietenkin puristi suuren osan siitä absidin puolelle, jossa veden korkeus oli jo lähemmäs 10 senttiä. Voin vilpittömästi vakuuttaa, että olen joskus kokenut mukavampiakin aamuherätyksiä.

Tajusin, että on vain ajan kysymys, ennen kuin senhetkinen kauhun tasapaino murtuu, ja vesi tulee jostain myös sisätelttaan, joko läpi tai yli. Keräilin siis ripeästi kamppeet, motivaation ja itsetunnon rippeet ja roudasin tavarat kammiin suojaan. Kammissa oli jo vanhempi herrasmies koiransa kanssa ja kaksi nuorempaa neitoa.  Sateelta suojassa kaikki. Päätin syödä aamupalan ensin ja lähteä vasta täydellä vatsalla ”sukeltamaan” telttaa lätäköstä. Oli haasteellista saada sisäteltta irrotettua kastelematta, sillä pohjahan makasi syvässä lätäkössä. Onnistuin siinä kuitenkin kohtuullisesti, lopputuloksen näkee sitten illalla.

Aamu oli siis kaukana täydellisestä idyllistä. Auringonpaisteen ja kuralätäkön välinen ero on suuri. Mutta kuitenkin, mikä tärkeintä, aamupuuron kanssa oli tuoreita mustikoita!

Aamusähläilyn jälkeen kello oli jo puoli yksitoista, joten päätin siirtää startin vasta lounaan jälkeen. Lounastauko sateessa ei tänään jostain syystä houkutellut lainkaan. Siinä samalla ohimennen taisi tulla tehtyä myös päätös siitä, että saapuisin Kenesjärvelle vasta kolmen päivän päästä.

Heti Fiellulta lähdettyäni vastaan tuli mies. Muutama sana vaihdettuamme kävi ilmi, että hän oli aikamoisella maraton-matkalla, Nellimistä-Kilpisjärvelle. Matkaa noin 800km ja aikaa pari kuukautta. Aika hurja. Tajusin, että hei, minähän tiedänkin tämän tyypin. Jussi Pusa. Olin juuri ennen omaa starttiani lukenut ja ihastellut hänen matkasuunnitelmaansa. (Kannattaa muuten tutustua hänenkin blogiinsa, mielenkiintoista luettavaa). Jälleen osoitus maailman pienuudesta.

Juuri ennen laskeutumista kanjoniin ja Roajjasjärvelle oli todella jännän näköinen paikka, jotenkin epätodellinen. Pieni hiekkarantainen lampi ja heti lammen takana jyrkkä lasku alas kanjoniin. Tuli mieleen kuvat jostain etelän lomakohteen hotellista, jossa katolla oleva uima-allas näyttää jatkuvan merenä.

Sade vaihteli tihkun ja kaadon välillä, taukosipa välillä kokonaankin. Ainakin Roajjasjärvelle saapuessani oli hetken poutaa. Kanjonin seinämien nousut ja laskut olivat rankkoja, mutta niitä oli ainakin tähän asti ollut harvassa; Fiellulla noustiin ylös ja vasta nyt palattiin takaisin alas. Fiellulla tapaamani tytöt olivat myös Roajjasjärvellä. Olivat pitäneet lounastaukoa ja nyt lähdössä jatkamaan eteenpäin. Läpsystä vaihto.

Jatkoin itsekin matkaa hetken huilattuani. Maasto oli kivikkoisempaa ja juurakkoisempaa. Ja märkää. Huomasi kyllä, että viime päivinä oli satanut. Kevojoki ylittyi pariinkin kertaan kahlaamoissa. Vettä oli sen verran, ettei ihan kalsarit kastuneet.

Perillä Gamajotnsuohpasajan kodalla oli puoli kuuden aikoihin. Ja kyllä, paikan nimi on oikeasti Gamajotnsuohpasaja! Kota sijaitsi upean suolammen rannalla. Aiemmin tapaamani tytöt, Salla ja Liisa, olivat juuri saapuneet ja olivat kodan kamiinaa sytyttelemässä. Juteltiin ja naurettiin samalla kun ruoat valmistuivat.

Sade lakkasi joksikin aikaa ja taivas alkoi kirkastua. Päätin joka tapauksessa, säästä riippumatta, korjata eilisen teltanpystytyslaiskuuteni ja nukkua teltassa. Tällä kertaa kuivassa. Hyvä telttapaikka olisi löytynyt muutenkin, mutta päätin kokeilla teltan pystyttämistä aluslavojen päälle ihan uteliaisuudesta.

Päivä 16 Gamajotnsuohpasaja-Buvrrasjärvi (13,6km)

Aamusta taas sateli, mutta silti oli kaikin puolin eilistä kuivempaa. Erityisesti alapuolin. Päätin tehdä samoin kuin eilen ja lähteä liikkeelle vasta lounaan jälkeen. Nyt kun ei todellakaan ollut kiire mihinkään. Kenesjärvelle oli matkaa noin 20km ja aikaa kaksi päivää.

Salla ja Liisa lähtivät puoli yhdentoista hujakoilla ja itse jäin kokkailemaan lounasta. Heillä oli suunnitelma mennä yhtä telttapaikkaa pidemmälle, kuin mihin itse olin ajatellut jäädä, joten tuskin siis enää törmättäisiin. Kodalta lähtiessäni lakaisin vielä lattian. Tytöt olivat tehneet ison kasan kiehisiä. Näin ne perinteiset roolit nykypäivänä muuttuvat =). No, kelpaa ainakin seuraavan tulijan tulla ja olla.

Lähtiessä oli outo tunnelma. Ei edes harmittanut, vaikka tiesi että tulee taas kastumaan. Eikä seuraavassa paikassa olisi kotaa tai kammia, jossa saisi kuivateltua. Tuntui jollain tapaa kuin olisi loppusuoralla. Todellisuudessahan olin vain tämän etapin loppusuoralla ja matkaa autolle vielä pitkälti toista sataa kilometriä.

Mietin siinä, että onkohan nyt vaikea löytää vielä motivaatiota ja intoa viimeiselle pätkälle Utsjoelta Sevettijärvelle, vai onko lähtö hankalaa. Tähän asti uudelle taipaleelle lähteminen on ollut helppoa ja liikkeelle on lähdetty täynnä intoa ja energiaa.

Päivän sana oli tänään märkyys. Alkuun oli pientä tihkusadetta ja sumua, mutta tihku muuttui nopeasti ihan sateeksi, ja sitä jatkuikin sitten koko päivän taukoamatta.

Sumu se onkin silmälasien pahin vihollinen. Ei paljon auta sadetakin huppu tai muut vippaskonstit, sumu tulee silti ja tarrautuu kiinni näkökykimien lasiseen pintaan kuin kärpänen siirappiin. Joskus käy niinkin, että ”ulkona” on ollut jo pitkää selkeää, mutta sitä ei rillit huurussa kulkeva matkalainen ole vain huomannut. Usein onkin parasta ottaa lasit pois päästä, ja käyttää sauvoja sokeankeppinä maaston tunnusteluun. Pitänee kotiin päästyäni selvittää, mistä JVG hankkii omat lasinsa, ne sellaiset, joissa ei pleksit ihan pienestä huurru.

Muutaman tunnin taivallettuani kengät sanoivat lits-läts, kosteus oli vaihtunut likomärkyyteen. Samalla, pikaisen inventaarion jälkeen, totesin, että kalsarit olivat ainoa kuiva pukine päälläni. Tuota kalsareiden voitonriemua jatkui pitkään, kunnes lopulta viimeisessä kahlaamossa Kevojoki murskasi unelman kuivasta vaateparresta. Murskaavalta tuntui kylmän jokiveden yllättävä ensikosketus myös kalsareiden sisäpuolella, mutta ei siitä sen enempää.

Olen useampaan otteeseen tässä matkan varrella pohtinut, sitä että oikeastaan vaellukseen liittyvät hetkelliset huonot fiilikset ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Ne tuovat perspektiiviä. Monesti vaelluskertomuksista syntyy hiukan virheellinen kuva lukijalle. Onnistuneen reissun jäljiltä kertomukset painottuvat luonnollisesti hienoihin maisemiin, komeisiin valokuviin ja mahtaviin kokemuksiin. Todellisuudessa lähes jokaisella reissulla on myös sadetta, väsymystä, kylmää ja nälkää. Olennaista on se, miten niihin suhtautuu.

Asioita arvostaa eniten silloin, kun niistä on puute. Silloin ei ole itsestäänselvyyksiä. Yritän itse ihan tietoisesti ajatella kenkkumaisen sään ja fiiliksen mahdollisuutena kokea suurempaa nautintoa myöhemmin. Ruoka maistuu parhaalta, kun on nälkä. Lepo tuntuu parhaalta, kun on väsynyt. Pouta tuntuu parhaalta, kun on satanut. Lämpö tuntuu parhaalta, kun on kylmä.

Tänään teltassa, puhtaat kuivat vaatteet yllä, jalat makuupussin lämmössä, kuuma kermainen possupata edessä ja melkoisen väsyneenä nuo kaikki edellämainitut toteutuivat yhtä aikaa. Minulla oli kaikki, vaikkei oikeastaan ollut juuri mitään. Tuollaisina hetkinä sitä jotenkin pystyy kiinnittymään siihen yhteen hetkeen. Ei ole enää äskeistä märkää taivallusta eikä ole vielä kosteaa herätystä huomenna. On vain nyt. On vain minä ja suoja ja lämpö ja ruoka ja lepo. On vain hyvä.

Päivä 17 Buvrrasjärvi-Kenesjärvi (-Utsjoki)

Herääminen oli vähintäänkin hidas. Kiirettä ei tosiaankaan ollut, sillä Kenesjärvelle oli kuutisen kilometriä matkaa ja sieltä bussi Utsjoelle lähtisi vasta iltapäivällä. Oli aika leppoisa tunnelma vain tappaa aikaa sateen ropistessa teltan kattoon. En tehnyt mitään, enkä kai edes ajatellut mitään. Lähdin lopulta puolenpäivän aikoihin liikkeelle tarkoituksenani kulkea hitaasti ja rauhassa.

Aloin selvästikin lähestyä sivistystä. Näin nimittäin hiukan ennen Kenesjärvelle saapumistani läjän hirven papanoita, ja läjän vieressä vessapaperia.

Saavuin Kenesjärvelle noin puoli tuntia ennen bussin lähtöä ja jäin seisoskelemaan Kevon kanjonin infotaulun katoksen alle sateelta suojaan. Katselin tien toisella puolella näkyvää Kenestupaa, jossa vietin viimeisen yön ennen vaelluksen alkamista noin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Tuntui, että aikaa oli mennyt ikuisuus. Siinä odotellessa putkahtivat Salla ja Liisakin metsästä. He siirtyivät Kenestuvalle kuivattelemaan ja kotimatkaa odottamaan. Ja minä siirryin tien toiselle puolelle sateeseen bussia odottelemaan. Utsjoella postissa odotteli jo täydennyspaketti viimeistä etappia varten ja mökkikin oli varattuna camping-alueelta. Oli siis odotusta ilmassa. Veden lisäksi.

Nyt liftauksen onnnistumisprosenttini on 150. Olen saanut kahdella liftauksella kolme kyytiä! Pysäkillä seistessäni (siinä kohtaa bussi oli jo 25min myöhässä) Kevon reitin parkkipaikalle pysähtyi auto, noin nelikymppinen nainen äitinsä kanssa. He katselivat infotaulua hetken, minkä jälkeen nainen yhtäkkiä huikkasi minulle: ”Mihin oot matkalla?”. ”Utsjoelle”. ”No sinnehän mekin, hyppää kyytiin”. Sain siis peukalokyydin ilman peukaloa. Iso peukku kaikille kolmelle tämän vaelluksen kyydintarjoajalle!

Hain paketin (ja pari kylmää olutta) kaupalta ja suuntasin muutaman sadan metrin päässä olevalle camping-alueelle. Jännä muuten, ettei näillä kylissä ja kaupoissa käynneillä tullut mieleenkään, että ostaisi jotain herkkuruokaa tai söisi grillillä tms.  Ajattelin kai, että sen jälkeen olisi hankalampaa taas ”tyytyä” pussiruokiin.

Pyykkäsin WC-tilojen lavuaarissa. Ette usko, miten valtavan määrän likaa voi yksi sukkapari imeä itseensä. Huljuttelin ja puristelin niitä lähes 5min lämpimässä vedessä. Ja edelleen kuivaksi kierrettäessä vesi näytti enemmän suolta kuin lähteeltä. Vaan huomennapa olisi laittaa jalkaan aivan upouudet, täydennyspaketin mukana tulleet sukat. Siinäkin pieni nautinto, johon ei tule arjessa huomiota kiinnitettyä. Puhtaat sukat.

Keittopaikalla juttelin hetken kiinalais-ranskalaisen miehen kanssa sen muutaman sanan, mikä nyt ylipäänsä oli mahdollista. Monet tietävät, kuinka huonosti kiinalaiset ääntävät englantia, ja myös miten se sujuu ranskalaisilta. Näiden yhdistelmä ei enää ole tästä maailmasta.

Levittelin tavarat kuivumaan mökkiin ja sen ulkopuolelle. Hämmästelin sitä, että teltassa mahdun asumaan ihan hyvin, mutta neljän hengen mökissä meinaa tulla ahdasta.

Huomenna odottaa sitten lähtö viimeiselle noin 100km etapille Mieraslompolosta Kaldoaivin läpi takaisin Sevettijärvelle.

Artikkeli Paistunturit-Kuivi-Kenesjärvi 2/2 julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.

Aamulla sateli kuuroittain, mutta taivas näytti siltä, ettei isompaa sadetta olisi luvassa. Joten suunta ylöspäin ja tämän reissun kohokohtaa, tai ainakin maaston kohokohtaa, valloittamaan. Kuivi kohoaa 640,5m merenpinnan yläpuolelle.

Siihen on näköjään syynsä, etten ole meteorologi. Heti startin jälkeen alkoi nimittäin sataa eikä se hellittänyt koko päivänä. Ylempänä kivikkoisella rinteellä nousi äkisti vielä paksu sumukin. Siinä ymmärsin, miten hankalaa suunnistaminen on näissä Lapin sumuissa. Ei kartalla tee mitään, jos näkyvyys on sellainen, ettei erota edes parinkymmenen metrin päässä nousevaa lähes pystysuoraa tunturin jyrkännettä. Puhumattakaan muista maaston muodoista. Myönnettäköön, että ajoittain olin aika vahvasti GPS:n varassa.

Ne, jotka minut tuntevat varmaan jo arvaavatkin, että Kuivin valloitus sateessa kirvoitti mielen etsimään sanaleikkejä:

”Valloitin tänään Kuivin jaloin, mutten kuivin jaloin”, 
”Kuivin vaihtoehto olisi ollut jäädä telttaan”
”Tapasin matkalla resuisen miehen, joka väitti olleensa jo 
kolme viikkoa Kuivilla”

Laella en kauaa viihtynyt. Sen verran pysähdyin, että nappasin yhden kuvan. Ei oikein tarennut pidempää taukoa pitää. Eikä sieltä sen puoleen mihinkään nähnytkään. Onneksi sain edellisenä päivänä nauttia näkymistä Guovdoaivin laelta käsin.

Lähdin laskeutumaan laelta kohti Kuivin autiotupaa. Painelin sateen läpi tuon 5 kilometrin matkan aikamoista haipakkaa. Näpit alkoivat olla aivan jäässä. Tuvalle päästyäni mittarissa oli +7°.

Tuvalla oli vanhempi saksalaispariskunta, jotka tekivät lähtöä Akukammille päin. He olivat innostuneet vaelluksesta ja Suomen Lapista lastensa muutettua pois kotoa, ja käyneet sen jälkeen joka vuosi Suomessa. Kevon maisemissa olivat nyt neljättä kertaa. He kilvan ihastelivat luontoa ja polkuja ja autiotupia ja kaikkea sitä, mikä meille suomalaisille tuntuu välillä itsestään selvyydeltä. Tai eivät he kilvan selittäneet, sillä mies ei juurikaan englantia osannut. Nyökytteli vain hyväksyvästi. Ennen lähtöään he söivät rieskaa voilla ja savuporoleikkeleillä. Eväiden tuoreus, runsaus ja laatu herättivät pienehkön kateuden tunteen pussiruokalaisessa.

Lounaan jälkeen ajattelin laittaa kamiinaan pienet tulet, jotta kamppeet saisi kuiviksi ja tilaa mahdollisille uusille tulijoille. Tulenteko täytyi kuitenkin aloittaa ensin tulisijan tyhjennyksellä, eikä nyt puhuta tuhkasta vaan ihan roskasta. Puuropusseja, juuston muovipaketteja, retkiruokapussin paloja ym muuta palamatonta tavaraa. Aivan käsittämätöntä. Etenkin, kun tuvalla on oma Metsähallituksen ylläpitämä ekopiste, johon roskat voisi kiikuttaa, jos niitä ei jaksa kotiin asti kantaa. Ei olisi ollut montaa askelta.

Tuvan ovessa oli lappu, jossa varoitettiin tuvan sisäilmaongelmasta. Koko päivän tuvassa viettäneenä en kuitenkaan hiukan tunkkaisen tuoksun lisäksi havainnut mitään ongelmaa, vaikka itsellä helposti nenä menee tukkoon huonossa ilmassa. Päätin siis hyödyntää tuvan tarjoaman suojan ja yöpyä pitkästä aikaa sisätiloissa. Naureskelin mielessäni oven varoituslapun maininnalle, ”yöpyminen omalla vastuulla”. Kenenköhän vastuulla ne yöpymiset muissa autiotuvissa sitten ovat? Kaiketi joku nimetty tupavastaava niissä aina päivystää…

Seuraavaksi päiväksi luvattiin hienoa ilmaa. Toivottavasti pekkapoudat osuisivat tällä kertaa oikeaan.

Päivä 14 Kuivin tupa -Fiellun putous (13,6km)

Heräilyn ja keräilyn jälkeen lähdin vähitellen kävelemään kohti Kevon kanjonia ja Fiellun putousta. Matkaa kertyisi noi 13km. Leppoisa päivä oli siis tulossa, varsinkin kun taivas oli puolipilvinen ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Äkkiä sitä ihminen tottuu lämpötiloihin. Helteiden väistyttyä palelin 18 asteessa, mutta nyt kuljin aluspaidassa ja lahkeetkin osittain ylöskäärittynä. Mittarissa +10°.

Tuntui jotenkin oudon urbaanilta olla taas merkityllä reitillä. Pitkospuut ja kaikki. Tunne oli sinä mielessä outo, että todellisuudessahan edelleenkin olin aivan hevon… tai siis kevonkuusessa. Lähin tiekin useamman päivän matkan päässä.

Muutamaankin otteeseen mielessä kävi ajatus poiketa polulta, kulkea hiukan ylempänä tai käydä katsomassa jotain. Kunnes muistin, että nyt ollaan luonnonsuojelualueella, jossa kulkeminen on sallittu vain merkityillä reiteillä. Näitä miettiessäni nousi mieleen ajatus siitä, miten usein ja helposti tulee elämässä kuljettua vain ns. valmista polkua. Ettei pysähdy miettimään itse mihin haluaisi mennä. Kulkee vain katse polussa askel kerrallaan. Tietämättä edes missä on tai mihin menossa. Päätin yrittää muistaa, ettei elämä ole luonnonsuojelualue, joten reitin voi valita itse ja voi jopa mennä sieltä mistä kukaan muu ei ole kulkenut. Jotenkin vapauttava ajatus.

Huomasin seuraavani karttaa enemmän kuin Sevetti-Pulmanki -välin merkityllä reitillä. Vaikkei sitä suunnistukseen tarvitsekaan, niin ihan uteliaisuudesta katselin jokien ja lakien nimiä ja että kummalta sivustalta tuokin suo kierretään. Taisi jäädä kartanlukumoodi päälle edellisiltä etapeilta. Ja hyvä niin. Koskaan ei voi olla liian hyvin kartalla.

Maasto laskeutui pikkuhiljaa, kun Paistunturit jäivät taakse. Tuntui jännältä nähdä metsää ja kuulla tuulen suhinaa lehvistössä. No, metsä nyt oli pahaista tunturikoivikkoa, mutta kuitenkin. Ennen Kevojoelle saapumista maasto kuitenkin oli selkeästi vielä tunturiylänköä, poislukien pari pienempää kanjonia, joiden läpi reitti vei.

Odotukset kuitenkin olivat siinä isossa kanjonissa. Eivätkä odotukset pettäneet, jylhyydessään kanjoni on majesteetillinen näky.

Olin jo aikaisemmin päättänyt käydä Fiellun putouksella, vaikka se tarkoittikin ylimääräistä lenkkiä n.3km suuntaansa. Ja sekin päätös kannatti. Istuin pitkään kivellä katselemassa yhtä Suomen hienoimmista putouksista. Muutenkin leiripaikka oli hyvä ja ainakin jokapuolella olevien roskisten määrästä päätellen myös hyvin suosittu. Juuri tänään suosio näytti kuitenkin hetkeksi hiipuneen, sillä koko putous oli minun.

Parin-kolmen viime päivän aikana olin lopultakin saanut päästettyä irti kaikesta suorittamisesta. Vaikka tunnelma alkumatkallakin oli rentoutunut, niin Paistuntureilla mielestä kuitenkin karisi jotain sinne kuulumatonta. Muutos on ollut ihan huomattava. Autuaallisen huoleton olo. En ole edelleenkään päättänyt kuljenko Fiellulta Kenesjärvelle kahdessa vai kolmessa päivässä. Normaalisti olisin suunnitelman ja päätöksen tehnyt jo ajat sitten. Nyt ajattelen vain, että sehän riippuu ilmoista ja maastoista ja fiiliksistä, joten huomenna sen sitten näkee mihin asti tulee kuljettua. Kiire ei ainakaan ole mihinkään. Ruoka riittää kyllä.

Sitä paitsi, oli siinä paljon tärkeämpääkin ajateltavaa. Kuten esimerkiksi se, että mistä saisin yhden ylimääräisen astian, johon voisin poimia makeita mustikoita aamupuuroa varten. Ei mikään pieni ongelma. Päätin sitä pohtiessa tehdä tulet ja keittää kahvit.

Artikkeli Paistunturit-Kuivi-Kenesjärvi 1/2 julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.

Illalla pähkäilin (taas) oikeaa ratkaisua tupa- ja telttayön välillä. Ja vaihteeksi valitsin väärin. Illalla sää näytti hyvältä, enkä siis uskonut sateen yllättävän, mutta jo parin tunnin unien jälkeen heräsin reippaaseen ropinaan. Unelma kuivasta teltasta ropisi siinä samalla. Aamulla oli vielä kova tuuli ja ilma selkeästi aikaisempaa kylmempi. Ensimmäistä kertaa ei olisi huvittanut lähteä liikkeelle lainkaan. Vähän jopa vitutti.

Ensimmäistä kertaa päätin myös irrottaa sisäteltan ulkoteltasta ja pakata sen omaan pussiin. Näin sisäteltan saa pysymään kuivana, eikä illalla tarvitse kömpiä märkään kotiin. Irrotus vaati jonkun verran näpräämistä, mutta oli lopulta helppo rasti.

Aamupalan jälkeen pakkailin tavarat rinkkaan ja aloitin nousun Skalvevarrin vierustaa. Lepopäivän jälkeen askel tuntui yllättävän kevyeltä ja sadekin hellitti. Jopa tuuli oli myötäinen. Aamuinen tatti väistyi otsasta ja tilalle tuli hymy ja innostunut odotus tulevasta taipaleesta. Näköjään hymy on leveimmillään heti vitutuksen väistyttyä.

Reittini kulki pitkin vaaroja ja laaksoja. Ylös-alas-ylös-alas. Oli kivikkoa ja helppokulkuista jäkälikköä. Oli kosteikkoa ja kuivaa maata. Joku jokikin ylittyi. Maasto vaihteli yhtä tiheään kuin sää. Sadekuuron ja auringonpaisteen erotti toisistaan välillä vain muutama minuutti.

Saavuin joutuisasti Erttetvarrin vanhan poroaidan luokse. Se oli karuudessaan pysäyttävä näky. Tuulahdus menneestä, ties kuinka kaukaa. Sen verran kaukaa nyt kuitenkin, että tuskin enää viime vuosisadalla on poroaitauksia tehty käsinladotuista luonnonkivistä. (Kotiinpäästyäni googlasin asian. Rakentajana pidetään Ivvar Peskiä 1800-luvun alkupuolelta). Luonnollisestikin aitausvierailun aikana taivas repesi, kuin ajaakseen nykypäivän tunkeilijan tiehensä. Jollain oudolla tavalla paikka oli muutenkin vähän pelottava.

Pysähdyin lounaalle parin sadan metrin päähän aitauksesta. Rinteessä oli juuri sopiva katajapuska, joka tarjosi tuulensuojan niin retkeläiselle kuin keittimellekin. Hienon näköinen, lähes kokonaan maan alle kaivautunut puro tarjosi raikkaan veden, ja aurinko puolestaan lämpönsä. Ei valittamista. Istuin siinä pitkään ajatuksissani.

Energiatankkauksen jälkeen meno oli kevytkenkäistä, tai ainakin kevyttä ja kenkäistä. Linkinvarrin loivaa rinnettä ensi ylös ja sitten alas Linkinjohkalle. Se olikin vasta kolmas kerta, kun jouduin riisumaan kengät ylityksessä.

Pidin hetken taukoa kohisevan Linkinjohkan rannalla. Kahteen suuntaan aukeni valtavat palsasuot ja kahdella suunnalla seisoivat vaarat vartiossa. Ja minä siinä keskellä. Keskellä suuruutta. Keskellä kauneutta. Keskellä ei mitään. En osaa edes kuvata sitä tunneta, mutta tajusin että nyt, juuri nyt, on täsmälleen se tunne, jota tulin täältä etsimään. Tunsin itseni vahvaksi ja voimakkaaksi, mutta samaan aikaan hyvin pieneksi vierailijaksi näissä ikiaikaisissa erämaissa.

Jatkoin tuossa euforisessa tilassa matkaa Skierreskaidin rinnettä ylös, sen tarkemmin ajattelematta, että päivällä alkoi olla jo mittaa, ja edellisestä ruoasta jo aikaa. Skierrevaddan kivikkoisessa rinteessä jalka alkoi olla tuntua raskaalta. Karttaa vilkaistessa huomasin, että lähimmälle purolle tai joelle on mittaa reippaasti. Aloittelijan virhe. Kirosin sitä, etten ottanut vaikkapa Linkinjohkasta sen verran extravettä mukaan, että leirin olisi voinut pystyttää mihin vain. Skierrevaddan lakien välissä oli karttaan merkattu pieni lampi, joten suuntasin sinne, matkaakin oli vain 1,5km.

Lampi osoittautui pikemminkin suolätäköksi, jossa mutapohjan päällä oli kymmenkunta senttiä seisovaa vettä. Tasaista telttapaikkaakaan ei meinannut löytyä. En kuitenkaan jaksanut enää lähteä autuaammille leiriytymismaille, joten lopputuloksena oli kalteva telttapaikka ja kattilallinen suovettä. Sai luvan kelvata.

Kroppa alkoi selvästi jo tottua siihen, että helteet olivat menneen talven lumia (heh). Mittari näytti +12°, muttei ollut yhtään kylmä. Olin näkevinäni jotain punaista Avzzicopman rinteessä. Olisikohan vaellusretkikunnan telttoja?

Illalla tutkailin karttaa pitkään, ja päädyin tekemään isomman muutoksen suunnitelmaan. Tuntui taas kotoisalta olla teltassa ja katsella, kuinka tuuli jyskyttää teltan seiniä. Sisään ei tuule yhtään.

Päätin, etten jaksa enää kirjoittaa, että kengät ovat märät. Ilmoittelen sitten, jos tilanne muuttuu.

Päivä 11 Skierrevadda-Roavvoaivi (14,1km)

Herätessäni oli teltassa +8°. Se on enää viidesosa niistä lämmöistä, joita alkutaipaleella mittailin. Päätin, etten hievahdakaan ennen kymmentä. Kymmentä astetta, ei kello kymmentä. Joustin kuitenkin päätöksestäni, ja lähdin liikkeelle (kello) yhdeksän jälkeen, edelleen kylmässä ja tuulisessa säässä.

Alkumatka, noin 5km, oli hyvin soista ja kosteikkoista. Suon kulkeminen on hitaampaa ja raskaampaa kuin useimmat nousut. Mättäältä toisella astuminen on ikään kuin jatkuvaa ylämäkeä upottavassa maastossa. Pariin kertaan onnistuin ”maalaamaan itseni nurkkaan”, paikkaan jossa huomasin, ettei siitä pääsekään yli. Ainakaan ilman snorkkelia. Ainoa suunta on siis takaisin päin. Se, jos mikä, syö miestä. Pahimmillaan pakkia/ ekstrakiertoa tuli ehkä parisen sataa metriä.

Vesisade vihmoi ajoittain, vaikka välillä oli poutaakin. En enää jaksanut soudata ja huovata sadevaatteiden kanssa, vaan pidin ne lopulta koko ajan päällä. Uskon, että minua kiusattiin ihan tarkoituksella. Tauolla katselin, ettei ihan hetkeen olisi sadetta tulossa, ja laitoin hiostavat sadekamppeet rinkkaan. Kymmenen minuuttia siitä eteenpäin alkoi sataa ja se tuntui vain voimistuvan. Ja kutakuinkin samalla sekunnilla kun kuoritakki ja housut olivat ylläni, sade lakkasi.

Siinä suokävelyn väsyttämänä ja enemmän tai vähemmän kaikki vaatteet märkinä mietin, että joku voisi yläkerrassa käydä opastamassa sääkoneenkuljettajana olevalle kesätyöntekijälle, että on muitakin vaihtoehtoja kuin kuuma helle ja kylmä vesisade. Viime jääkaudella, kun sääkoneessa edellisen kerran oli pidempi huoltokatko, siihen asennettiin portaaton säätö niin lämmölle, tuulelle kuin sateellekin. Nyt näyttää kesähessu tuntevan ainoastaan ON- ja OFF -kytkimet.

Pysähdyin lounastauolle Gaimmoaivilta laskevan ”joen” varteen, kohtaan jossa se yhdistyy toiseen ”jokeen”. Lainausmerkit johtuvat siitä, että tähän aikaan vuodesta ne ovat mitättömiä puropahasia, välillä kokonaan kivien alla. Mutta niiden valtavista uomista näkee, että joskus on niissäkin puhtia aivan toiseen malliin. Mahtaisi olla komea näky olla samassa paikassa keväällä sulamisvesien aikaan.

Alun perin olin suunnitellut käyväni huiputtamassa Gaimmoaivin, ja vieläpä rinkan kanssa. Eilen tekemäni reittimuutoksen vuoksi se jää nyt väliin, ellei sitten huomenna olisi huippukeli ja kävisi päivärepun kanssa siellä.

Ai niin. Eilen rinteessä näkemäni punainen ei ollut retkikunnan teltta vaan tupa. Se oli aivan palsasuon luonnonsuojelualueen kulmassa, joten lienee jonkinlainen tutkimusasema. Samalla alueella oli muutama muukin tönö.

Loppupäivän matka tuli rennosti. En oikeastaan lounaalta lähtiessäni ollut edes tarkkaan päättänyt mihin menen. Suunta oli suurin piirtein tiedossa ja samoin se, että olisin joka tapauksessa päivämatkan päässä Kuivista, joten leiripaikalla ei ollut niin väliä. Koin ensimmäistä kertaa tunteen, että viimeisetkin suorittamisen rippeet olivat karisseet ja menin, minne huvitti. Näin kauan siihen meni, 11 päivää. ”Mennäänpäs tuosta vähän korkeammalle ja katsotaan olisiko toisella puolella jotain hienoa nähtävää”.

Ja olihan sitä, kaikkialla, kokoajan. Jylhää tunturimaisemaa, soita, puroja ja jokia. Osa nyppylöistä oli lähes nummimaisen pyöreitä. En olisi kauheasti hämmästynyt, vaikka Klonkku olisi jostain kiven takaa hypännyt eteeni. ”My Precious, they took it from us!”. Oli niin kiva kulkea ja niin upea paikka, että päätin huomenna pitää leirin paikoillaan ja lähteä tutustumaan maastoon pikkurepun kanssa, jos sää sallii.

Yöpaikaksi valikoitui lopulta mukava paikka Carsejohkan rannoilta Kevon luonnonpuiston rajan tuntumasta.

Päivä 12 Roavvoaivi-Guovdoaivi-Carsejohka (8,4km)

Yö oli kirkas ja kylmä. Heräsin jossain vaiheessa viluun ja katsoin mittaria, +2,5°! No, sentään plussalla. Mutta kirkas yö tarkoitti myös aurinkoista aamua. Vain muutama pilven hattara taivaalla. Täydellistä. Päätin toteuttaa eilisen ajatukseni leirin pitämisestä paikallaan ja Paistuntureiden tarkemmasta tutkimisesta. Aamunpalan jälkeen lähdin vain kävelemään jonnekin.

Jonnekin oli tällä kertaa Guovdoaivin laki, jonka karuus ja kivikkoisuus houkuttelivat seikkailulle. Ilman rinkkaa kävellessä askel oli kuin ilmaa. Ylämäestä huolimatta teki melkein mieli laittaa juoksuksi. Nousu oli pitkä, noin 2,5 kilometriä, mutta näkymä laella jokaisen askelen arvoinen. Henkeäsalpaava. Vieressä Kuivi, vastakkaisella puolella Norjan korkeammat huiput. Ja samaa upeaa kumpuilevaa erämaata silmänkantamattomiin. Todella navakka tuulikin jotenkin sopi siihen kokonaisuuteen.

Siinä ihastellessa se sitten iski, akuutti hätä. Kysyin hanuriltani hiukan tuskastuneena, että etkö sitten oikeasti parempaa paikkaa keksinyt kuin kivikkoinen tunturinlaki. Hanuri vastasi: ”Olemme käyneet monissa hienoissa paikoissa, enkä koskaan ole nähnyt mitään. Nyt on minun vuoroni loistaa.” En keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Onneksi olin kuitenkin tajunnut ottaa paperia mukaan retkelle. Laella kun ei ollut edes kanervikkoa, joten olisi mennyt pyyhkimiset kirjaimellisesti kiville.

Pyyhintävaiheen alkaessa se rulla kuitenkin jotenkin lipsahti käsistäni ja alkoi karata pitkin tunturin rinnettä, samalla tietenkin auki rullaantuen. Ja minä housut kintuissa perään. No, rulla pysähtyi muutaman metrin päässä kiven koloon, joten tarinalla on onnellinen loppu. Jos joku sattui olemaan tuona kauniina päivänä valloittamassa Kuivia kiikareiden kanssa, niin pääsi todistamaan melkoista showta.

Alaspäin tulin hieman ylemmäs Carsejohkaa, ajatuksenani kävellä jokivartta pitkin takaisin leiriin. Heti rantaan tultuani löysin täydellisen telttapaikan kirjaimellisesti aivan luonnonsuojelualueen rajalta. Päätin muuttaa leirin sinne lounaan jälkeen. Ihan vaan, koska voin. Ja haluan.

Teltalle palattuani otin pienet päiväunet, että jaksaisi syödä lounaan. Sitten laitoin leirin pakettiin ja muutin sen parin kilometrin päähän aiemmin löytämääni paikkaan. Onneksi on vankka kokemus muuttamisesta.

Koahppelasjärvellä olin saanut Minnalta vinkin maailman kauneimmasta telttapaikasta. Sinne ei tällä reissulla reittini vienyt, mutta tämä ei voinut mitenkään jäädä ainakaan kovin kauas siitä kauneudesta. Carsejohkan ranta. Pieni koski solisi alajuoksulla kohdassa, jossa toinen pieni joki laskee siihen. Keltainen hiekka kimmelsi auringonpaisteessa. Parikymmentä metriä ylempänä jokea oli suvanto, jossa oli ihan uimasyvyinen kohta. Teltta on hiukan ylempänä tasaisella penkereellä, jonka katajat luovat oivallisen tuulensuojan. Ja kaikkea ympäröi jylhä tunturimaisema. Kuivi, Guovdoaivi, Roavvoaivi ja muut -aivit, -varrit ja -skaidit.

Peseydyin ja pyykkäsin. Ja kyllä, lämpimästä ilmasta huolimatta vesi oli jääkylmää. Istuskelin pitkää auringonpaisteessa  ja tutkailin karttaa. Mietin myös miten saan viimeisen täydennyspaketin haettua Utsjoelta. No , siihen on vielä aikaa. Huomenna olisi Paistuntureiden erämaa jäämässä taakse ja vaihtumassa ”urbaaniin” Kevon luonnonpuistoon.

Artikkeli Utsjoki-Paistunturit 2/2 julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.