Oli poikkeuksellisen lämmin yö. Mittari ei laskenut alle 13°. Aamulla kuitenkin tuuli kovempaa kuin kertaakaan aiemmin tällä reissulla. Mutta kerrankin oikeasta suunnasta. Sadekin, tuo vanha tuttu, oli tullut vieraisille ja ropsutteli teltan pintaa. Aamupalan aikana sade kuitenkin hiipui tihkuksi ja lopulta, kun pistin pääni ulos teltasta, olikin jo pouta. Ei hassumpi aloitus päivälle.

Tuuli oli siis todella kova. Välillä se tarttui kulkijaankin niin vahvasti, että piti ottaa sivuaskeleita. Onneksi suunta, sekä tuulen että minun, oli sen verran yhteneväinen, ettei tarvinnut vastatuuleen puskea. Kulku oli siis vahvassa laitamyötäisessä. Etelässä tällaisista tuulista aletaan jo laatia myrskyvaroituksia, mutta täälläpäin vain todetaan että ”jaahas, onpas tänään ilmaa liikkeellä”.

Lounaalla joutui jo hiukan etsiskelemään tunturipaljakasta sopivaa paikkaa, johon keittimen saisi edes hiukan tuulelta suojaan. Se ei nimittäin pysynyt edes ”hengissä” tuulen voimasta. Saattaa hyvin olla, että seuraavalle reissulle pakkaankin mukaan tutun ja turvallisen Trangian.

Olen viime päivinä huomannut, että porot päästävät paljon lähemmäs ennen kuin kirmaavat karkuun. Onkohan minusta viikkojen aikana jo haihtunut ihmisyyden haju? Toivottavasti kyse kuitenkin on lähinnä voimakkaasta tuulesta.

Tänään oikeastaan koko kävelyn ajan on näkynyt Tsuomasvarri. Sama tunturi, jonka laelta tähyilin tähän suuntaan alkumatkalla. Tsuomasvarrin näkyminen vasemmalla puolellani ja takana näkyvä Guorboaivi ikään kuin pienentävät aiemmin mielessäni suunnattomalta tuntunutta Kaldoaivin erämaata. Kummatkin olivat näköetäisyydellä ja vain päivän-parin matkan päässä.

Tänään tuli täyteen yhtäaikaisesti sekä 3 viikkoa että 300 kilometriä! Luvut kuulostivat omaankin korvaan suurilta, olihan toiseksi pisin vaellukseni 9 päivää ja 165km. Aika ja kilometrit ovat menneet täällä nopeasti, kumpikaan kun ei ollut retken päätarkoitus. En tullut tänne nielemään kilometrejä tai suorittamaan jotain, vaan viettämään kesälomaan luonnossa. Jonkinlainen pieni ylpeys noita lukuja miettiessä kuitenkin heräsi. Tatteja, sanoi poromies.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Näitä pohtiessani tein väärän reittivalinnan. Päätin muuttaa alkuperäistä reittiä ja valita suon sijaan kivikon. Mutta sainkin molemmat, useamman kilometrin ajaksi. Ärsytti. Lisäksi vielä onnistuin suolla taas maalaamaan itseni nurkkaan. Pakko oli laittaa pakki päälle ja kiertää. Ärsytti vielä enemmän.

Tämän päivän jälkeen loppuu poluttomat erämaataipaleet, jos nyt huomista paria ensimmäistä kilometriä ei lasketa. Loppumatka onkin merkittyä reittiä, jonka kaiken lisäksi olen jo kertaalleen kulkenut. Silloin täynnä intoa ja suuria odotuksia.

Päätin siis eilen, että kuljen tuonkin pätkän kuitenkin ihan rauhassa ja nautiskellen. Vaikkei uusia upeita maisemia enää avaudukaan, voin silti tunnelmoida nuotioilla ja ennen kaikkea muistella menneitä viikkoja. Yrittää jotenkin sisäistää niiden merkitystä.

Yöpaikaksi valikoitui pieni mäentömpäre Tsaarajärven rannalla. Sen vastarannalla on tupa, jossa yövyin menomatkalla. Nykyisyys ja menneisyys alkavat olla aika liki toisiaan.

Päivä 22 Tsaarajärvi-Huikkimajoen tupa (13,2km)

 Sääkoneen kuljettaja on palannut lomiltaan ja näyttää nyt viimeistä päivää töissä olevalle kesähessulle, mihin kaikkeen sääkone kykenee. Eilen illalla demonstroitiin tuuli- ja sadeominaisuuksia. Sellainen myräkkä, että alkoi oikeasti olla jo lähellä, ettei teltta lähtenyt lentoon. Yöllä tämä parivaljakko kokeili, kuinka nopeasti kone reagoi komentoihin; pieniä, lyhyitä sadekuuroja, jotka alkoivat aivan tyhjästä ja loppuivat kuin seinään. Ukkonenkin jyrähteli, mutta onneksi niin kaukana, että jyrähdykset olivat jo pyöristyneet ja pehmenneet hennoksi kuminaksi. Aamulla heräsin moniajotestaukseen. Tuuli oli edelleen kova, sade ropisi teltan kattoon, mutta aurinko silti lämmitti teltan toista kylkeä. Melko lämmin ja kostea herätys.

Noin 3 kilometrin pätkä teltalta poroaidan portille ja samalla Sevetti-Pulmanki -reitille oli yllättävän raskas. Kosteikkoa ja suota toisensa perään. Ylipäätään Kaldoaivi, ainakin näillä kohdilla, on huomattavasti kosteampaa ja kivikkoisempaa kuin Paistuntureiden erämaa.

Poroaidan portille saapumisesta alkoi ”kotimatka”. Tähän asti olin puoliväkisin pitänyt ajatukset siinä, että on vielä paljon uutta nähtävää, mutta siitä ajatuksesta oli nyt aika luopua. Tilalle tuli kuitenkin nostalginen ja lämmin tunne. Kävellessä tunnistin paikkoja, joissa olin tulomatkalla levähtänyt ja soita, joiden ylitysten muistin tuottaneen päänvaivaa (ja märkiä kenkiä). Lounaalle pysähdyin Silisjoen varteen ja tein tulet täsmälleen samalle paikalle kuin kolmannen päivän lounaalla.

Silloin istuskelin pienen koivikon suomassa varjossa, nyt lekottelin auringon lämmössä kivellä. Mieleeni palautui ajatuksia ja tuntemuksia, joita koin 19 päivää aikaisemmin. Silloin olin täynnä intoa ja odotuksia, hiukan jännitystäkin. Samalla olin kuitenkin tietoisempi siitä, montako kilometriä olin kävellyt ja mihin olin suunnitellut jatkavani. Suorittamista, vaikken sitä silloin tiedostanut.

Nyt kivellä istui seesteisempi mies. Rauhallisempi, joustavampi, mukautuvampi. Mies, joka katselee mieluummin liekkien leikkiä nuotiossa tai veden poukkoilua koskessa, kuin käveltyjen kilometrien määrää gepsistä. Itsevarmuus ja taidotkin olivat kasvaneet, ainakin vaelluksen suhteen. Menomatkalla varjossa istui tavallinen harmaa kivi, mutta nyt auringossa lekotteli Kaldoaivin korkein kivi.

Uskoisin, että paljon muutakin on näiden viikkojen aikana muuttunut. Jotain pysyvästikin toivottavasti. Mutta eipä ole tarvetta kiirehtiä siitäkään mitään johtopäätöksiä tai oletuksia tekemään, antaa ajan näyttää.

Kyllä huomasi taas, että on ammattilainen asialla. Työn jäljestä sen heti huomaa. Tarkoitan tietenkin sääkoneen kuljettajaa. Taisi ihan vain malliksi kisällille näyttää, kuinka tehdään täydellinen vaellussää. Oli mukavan lämmin, n.20°C, muttei kuitenkaan niin kuuma, että hiki virtaisi valtoimenaan. Ja juuri sopiva pieni tuulen vire kuivasi sen, mikä kaikesta huolimatta pintaan puski. Aurinko paistoi lähes koko päivän, käyden vain välillä pilven takana, jotta ilma ei lämpiäisi liikaa.

Iltapäivälläkin hallitsevana ajatuksena oli menneiden muistelu. Tunnelmat palasivat ajoittain mieleen, kun tulin jollekin erityiselle paikalle. Tuossa purossa uittelin varpaita. Oli muuten kuuma silloin. Ja tuossa on tuo jännän näköinen niitty.

Alun perin ajattelin, että tämän jo kerran kuljetun osuuden uudelleenkävely olisi tylsää ja että ainoa ajatus olisi Sevettijärvellä odottava auto ja Inarissa odottava pizza. Olin väärässä. Tämä on oikeastaan juuri sopiva tapa kääntää ajatukset hetkeksi menneeseen ja muistella näitä ikimuistoisia viikkoja. Kun nyt on uudestaan samassa paikassa, konkretisoituu se muutos, joka tunnelmissa, ajatuksissa ja itsessänikin on tapahtunut matkan varrella.

Yöpaikaksi valitsin Huikkimajoen autiotuvan. Istuin pitkään pihan tulipaikalla ihastellen maisemaa ja järveä ja tulta ja oloani. Kevensin kantamuksiani tekemällä kahdet tömäkät minttukaakaot.

Mietin sitä, että porot ovat hävinneet jonnekin. Mennessä niitä oli näillä seuduilla niin paljon, että niiden näkeminen kärsi jo inflaation. Mutta nyt en ollut nähnyt kuin yhden pienen porojengin Silisjoen rantamilla. Outoa. Poissa olivat myös kapustarinnat. Ilmeisesti ne pitävät piipittävää seuraansa matkalaisille vain poikasten ollessa pieniä.

Illalla ei meinannut uni tulla, joten kävin kuvaamassa peilityyntä järveä ja jäin odottelemaan auringonlaskua tuvan vieraskirjaa lukien.

Yhtäkkiä aivan ikkunan editse meni poro ja pysähtyi siihen syömään. Hetken siinä mutusteltuaan se kuitenkin jatkoi hitaasti matkaansa. Päätin käydä ovelta kurkkaamassa, josko se olisi jäänyt johonkin lähistölle. Olihan se. Parin metrin päähän ovesta. Se otti hätäisesti muutaman juoksuaskeleen ja minä taas otin hätäisesti kameran esiin. Ei ollut porolla kiire minnekään. Vilkuili vain välillä, että missä se tollo kameransa kanssa menee. Lopulta se jolkotteli kauemmas ja minä takaisin tupaan. Vaan hetken päästä se tuli uudestaan ikkunan eteen ja sama näytelmä toistui. ”Et taida olla niitä vanhimmaksi eläviä yksilöitä”, ajattelin ja palasin tuvan lämpöön. ”Tai sitten sinulle on äiti opettanut, ettei jalkaisin kulkevasta ihmisestä ole vaaraa. Ei se kiinni saa kuitenkaan. Niitä mustaa jokea pitkin metallikarhun sisällä kiitäviä ihmisiä pitää varoa. Ne on vaarallisia.”

Päivä 23 Huikkimajoen tupa-Sunddejávri (23,7km)

Nukuin yön huonosti. Edellisestä huonosta yöstä onkin jo aikaa. Johtuikohan siitä, etten enää osaa nukkua sisätiloissa ja lämpimässä, vaiko siitä ettei mieli ole enää niin kiinni tässä hetkessä vaan ajatukset karkailevat jo kotipuoleen.

Jännä huomata, miten eri tavalla muistin polun ja maaston. Muistikuvani oli, että näillä kohdin oltiin valtaosin ylängöllä, ja vain käväistiin välillä laaksoissa. Polunkin muistelin olevan mukavan kapea. Nyt olin kuitenkin koko aamupäivän kulkenut koivikoissa ja kosteikoissa, ainoastaan piipahtanut jonkun vaaran kupeessa sen verran, että hetken päässyt kulkemaan paljakkaa pitkin. Ja se kapea polku onkin kyllä ollut mönkijäura. Näinkin yksinkertaisten asioiden havainnoiminen riippuu säästä ja mielialasta jne. Kuinkahan paljon elämässä on muitankin ns. ”varmoja havaintoja”, syntyneitä muisti- ja mielikuvia, jotka uudelleen koettaessa osoittautuisivatkin ihan erilaisiksi? Ja näiden mielikuvien varassa me sitten teemme päätöksiä ja luomme ennakkoluuloja.

Maaruskaa on ollut havaittavissa enenevissä määrin. Mustikanlehdet ovat paikoin jo kirkkaan punaiset. Muuten ruskan suhteen on vielä rauhallista, tosin tänään kyllä kiinnitin huomiota siihen, että paikoitellen koivun lehdet alkavat kellertää.

Pidin lounastauon Iisakkijärven tuvassa ihan sisätiloissa, koska alkoi taas sataa. Tauon aikana sade yltyi, ja lopulta vettä tuli kuin Esteristä itsestään. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Kaatosade ei haitannut pätkääkään, oikeastaan se tuntui jopa hauskalta. Saada nyt tähän loppuun oikein kunnon sade. Enää ei haitannut, vaikka kuinka kastuisi, sillä huomiselle oli joka tapauksessa kuivat vaatteet päällelaitettavaksi.

Iisakkijärven tuvan ja Silisjoen venelossin välinen pätkä on ihan erilaista maastoa kuin muualla. Maapohja on hienoa hiekkaa ja polku kulkee harvan mäntymetsän keskellä. Menomatkalla ylitin joen, josta pääsi yli kengät riisumalla ja lahkeet käärimällä. Tällä kertaa, kun en mennytkään epähuomiossa yli mönkijäuran kohdasta, vaan siitä mistä ihmisten polku on merkitty kulkemaan, pääsi samaisen puropahasen ylittämään muutamalla askeleella kiveltä kivelle – kengät jalassa ja kuivin jaloin.

Ymmärrettävästi loppupäivänkin ajatukset liittyivät suurilta osin perille pääsyyn ja tämän vaelluksen loppumiseen. Huomasin, ettei minulla ollut koti-ikävää, eivätkä ajatukset olleet lainkaan ”kiva päästä omaan kotiin” tai ”mukava nukkua taas omassa sängyssä”. Olen jotenkin koko retken ajan kokenut olevani kotonani, vain eri kodissa kuin normaalisti.

Kodin kaipuun sijaan mielessä pyöri ajatuksia autolle saapumisen riemusta, puhtaista ja kuivista vaatteista, mahdollisesti menetettyjen kilojen määrästä, Facebook-päivityksestä, pizzasta lounaalla, yöstä Sodankylässä, lämpimästä suihkusta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietysti rakkaista ihmisistä, vanhoista ystävistä, uusista tuttavuuksista ja perheenjäsenistä.

Sellaisista ajatuksista täyttyi vaeltajan mieli viimeisenä sateisena iltapäivänä. Koko ajan oli vain hyvä olla. Ja kun vaeltaja uppoutui liikaa ajatuksiinsa ja meinasi kompastua kiveen tai juurakkoon, muistui taas mieleen: ”Älähän kiirehdi.”

Olin mielessäni ajatellut jääväni yöksi Opukasjärvelle, tekeväni kunnon tulet ja fiillisteleväni viimeisen illan merkeissä. Rankat sadekuurot kuitenkin kirjaimellisesti vesittivät tuon suunnitelman. Opuskasjärven tupa oli talvella palanut, joten pidin pitkän päivällistauon puuvajassa sateelta suojassa. Ei siihen tehnyt mieli jäädä iltaa istumaan. Tuumasin siis, että kun nyt ei muutakaan tekemistä oikein ole, niin voisin yhtä hyvin käppäillä vielä hetken eteenpäin ja lyhentää näin huomista taivalta.

Se hetki kesti lopulta noin 7 kilometriä. Ei ollut kummoinenkaan leiripaikka, mutta se ei nyt haitannut. Laitoin teltan pystyyn ja sukelsin viimeistä kertaa sisälle. Sade ropisi kattoon, kuten niin monesti aikaisemminkin. Vähiin se käy ennen kuin loppuu. Nukahdin.

Päivä 24 Sunddejávri -Sevettijärvi (7,8km)

 Aamulla keitin vain kahvit ja suorastaan nakkasin tavarat rinkkaan. Matka sujui vauhdilla, vaikka polku olikin kivikkoinen ja paikoitellen jopa hankalakulkuinen. Tällä kertaa en eksynyt kuten toiseen suuntaan tullessa, vaan pysyin kiltisti merkityllä reitillä. Viimeinen etappi oli tämän johdosta toista kilometriä lyhyempi.

Hiukan ennen Sevettijärvelle saapumistani kuulin jonkin linnun äänen. Se oli todella voimakas ääni, ei siis mikään pikkulintu. Ääni vielä komeasti kaikui jostain vaaranseinämästä. Se oli majesteetillinen ääni. Myöhemmin kotona googlaamalla tunnistin äänen piekanaksi.

Sevettijärvi. Vaelluksen loppuminen. Autolle saapuessani ajatukset heittivät melkoista volttisarjaa. Onnistumisen riemua, epäuskoa, haikeutta. Ja nälkää, sillä en ollut syönyt lainkaan aamupalaa. Vaihdoin ”semipuhtaat” vaatteet päälle, kirjoitin nopeasti muutaman sanan reissuvihkoon, blogipäivitys. Ja sen jälkeen suunta kirjaimellisesti kohti lounasta, sekä ilmansuuntaa että ruokaa.

Hiukan ennen Kaamasen risteystä alkoi sataa. Nostin jalan kaasulta ja aloin katsoa pysähtymispaikkaa, sillä pitäähän rinkkaan laittaa sadesuoja… Hohhoi, tästä alkaa piiiiiitkä sopeutuminen normaaliin maailmaanmenoon.

P.S Tähän loppuun voisin kirjoitella erilaista hehkutusta superlatiiveilla höystettynä. Ja sitä voisi jatkaa sivukaupalla. Toivottavasti olen kuitenkin jollain tavoin saanut maalattua mieleesi kuvaa siitä, minkälainen matkani oli. Ehkäpä yritän myöhemmin koota ajatuksista yhteenvedon, mutta nyt en löydä sopivia sanoja.

P.P.S Lupasin ilmoittaa, kun tilanne kenkien märkyyden suhteen muuttuu. Perille pääsystä on nyt 4 viikkoa, ja kengät ovat täysin kuivuneet!

Artikkeli Junkers-Sevettijärvi julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.

Tänäänkin satoi aamulla ja lähtö venyi. Venyminen ei tosin tällä kertaa johtunut sateesta vaan bussin aikataulusta. Hiukan joutui keräilemään motivaatiota lähteä liikkeelle, kun ennusteista huolimatta vettä tuli taivaalta. Taas. Bussissa oli kuitenkin onneksi katto, joten selvisin kuivana Utsjoelta Mieraslompoloon, josta oli suunnitelmissa kävellä ensin mönkijäuraa pitkin Nihkavaddalle, siitä Adolfin kammin kautta erämaata pitkin Sevetti-Pulmanki -reitille ja reittiä pitkin takaisin Sevettijärvelle. Hiukan ennen bussikyydin päättymistä sää poutaantui ja hetken kadoksissa ollut innostuskin palasi.

Muutaman kilometrin käveltyäni takaani tuli mönkijä. Oikein vanha kunnon Lapin ukko. Tiedättehän tyypin – pieni, laiha ja sitkeä. Vähän tunturikoivumainen käppyrä. Ukko pysähtyi kohdalleni, ja kehonkielestä ja ilmeistä paistoi kilometrien päähän läpi, että hän oli innoissaan. Kuin pikkupoika täpinöissään odottaisi, että saa kertoa uudesta leikkiautostaan. Malttoi kuitenkin ensin kysyä, mihin olen matkalla. Tuskin edes kuuli vastaustani, kun suusta jo pääsi se, mitä halusi kertoa: ”Näin punikkitatin!” Ja harvahko purukalusto vain vilkkui hymyn seasta. Katseeni, ilmeeni ja varmaan vartalokin oli yhtä kysymysmerkkiä, sillä itse en nyt tatista lähtisi noin isoa asiaa tekemään. Taisi ukkokin tuon huomata ja jatkoi: ”Olen poromies, ja tatit tarkoittavat 3kg per vasa. Tulee hyvä vuosi.” Enpä olisi tuotakaan tiennyt, että porot tykkäävät tateista. En ehkä olisi edes uskonut todeksi, mutta ukon huonosti piilotetun intopiukeuden nähtyäni ei asiasta ollut epäselvyyksiä. Olisi varmasti hihkunut ja hyppinyt tasajalkaa, jos ei olisi sillä menettänyt Lapin ukon kylmänviileää äijyyttä. Nyt siitä meni vain osa.

Oli oikein nautinto kävellä. Poutasää, ei liian kylmä eikä kuuma, ja tasainen polun pohja mahdollistivat sen, että pystyi katselemaan muutakin kuin kengänkärkiä. Maasto nousi ja puut harvenivat. Riekkoperhe ammahti lentoon melkein jalkojeni juuresta. Koivikoissa näkyi samanlaisia pystyynkuolleita osia kuin alkutaipaleella. Tuntui jotenkin kotoisalta olla taas Kaldoaivissa. Outoa, ettei kapustarintoja näkynyt missään. Ei tosin näkynyt muitakaan rintoja.

Pitkästä aikaa söin lounaan kesken päivämatkan. Sen kunniaksi päätin ottaa tauon pitkän kaavan mukaan ja pistää oikein tulet. Tiesin toki, että oli satanut päiväkausia ja että nuotion sytyttäminen voisi olla aika hankalaa, mutta päätin yrittää. Hetken siinä värkkäiltyäni sain lopulta nuotion syttymään ja veden kiehuvaksi. Olin hieman ylpeä. Ja hillityn innostunut kuin poromies tatista.

Tauon jälkeen kävely tuntui entistäkin kevyemmältä ja nautinnollisemmalta. Imin taas itseni täyteen karua kauneutta. Luksus riippuu aina tulosuunnasta. Jos edellisinä päivinä olisi ollut auringonpaistetta ja mukava kapea polku, olisi tämä pilvipouta ja leveä mönkijäura tuntuneet tylsiltä. Mutta sateiden ja kivikoiden jälkeen se oli lähes täydellinen yhdistelmä.

Yleisesti kyllä mönkijäuraa ei oli kovin kiva kulkea. Ainakaan omasta mielestäni. Siinä häviää osa vaelluksen ydintä. Renkaanjäljet ja urat ja mutakuopat vievät mennessään osan siitä autiuden tunteesta, joka minua erämaissa kiehtoo.

Mietin siinä kävellessäni, miten totaalisesti aika onkaan menettänyt merkityksensä. Ja miten oma aikakäsitys on sekaisin kuin seinäkello. Tuntui siltä, että olin ollut tällä vaelluksella jo ikuisuuden. Ja että auto Sevettijärvellä oli vain hatara muistikuva jostain menneisyydestä. Ja kuitenkaan 2,5 viikkoa ei nyt niin kauhean pitkä aika ole. Vaellus oli siis tehnyt sen, mitä sen toivoinkin tekevän.

Viikonpäivistä ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään käryä. Voi ihan hyvin olla maanantai tai torjantai tai perstai tai helluntai tai jokotai. Ei mitään väliä. Itselleni nyt on 18. päivä, eikä siis 18. elokuuta vaan päivä lähdöstä. Kai nyt muuten on elokuu?

Leiripaikaksi valikoitui vaaran rinne. Otin alempaa purosta vettä mukaan, koska puronvarsi oli liian soinen leiriytymistä varten. Ruoan ja minttukaakaon jälkeen tepsuttelin vielä laelle ihastelemaan näkymää pienelle järvelle. Järven takana taivaanrannassa oli jo pieni pilvetön viiru. Kuin lupaus paremmasta huomisesta.

Illalla makuupussiin kääriytyneenä tuli jotenkin todella hyvä olo. Ei niin, että on vain hyvä mieli, vaan sellainen kokovartalohyvä. Sellainen, jossa varpaatkin hymyilevät. Siinä hetkessä kai sopivasti sekoittui mennen matkan muistelut, tämänhetkinen hyvä olo ja tulevan taipaleen odotus. Käväisipä mieli hetken kotonakin.

Siinä hyvää olo fiilistellessäni kuulin tuttua öhinää ja mölinää. Jossain lähistöllä oli poroja. Äänet voimistuivat ja erotin ensin sorkkien kopsunan ja lopulta jopa leukojen louskutuksen. Ne olivat aivan teltan vieressä. Yritin hiirenhiljaa kaivaa kameran esiin, avata sisäteltan vetoketjun ja räpsäistä teltan liepeen alta täydellisen kuvan porosta syömässä. Mutta koska hiirenhiljaisuus ei ihan onnistunut, oli lopputuloksena huonosti tarkentunut hämäräkuva ilman poroja.

Porojen poistuttua totesin, että oli muuten hyvä että pitivät sopivasti ääntä lähestyessään. Jos ei olisi tiennyt tulijoita poroiksi, olisi tunnelma teltassa saattanut olla lievästi jännittyneempi.

Päivä 19 Bajimus Havgajávri-Vustenjávri (19,0km)

Aamulla teltasta ulos kömmittyäni huomasin eilisiltaisten porojen käyneen noin metrin päässä teltasta. Toisella puolella telttaa oli hiekassa tuoreet sorkanjäljet ja toisella puolella yhtä lähellä oli tongittu jäkälikköä.

Matka jatkui pitkin mönkijäuraa. Aamupäivällä hetken aikaa paistoi jopa aurinko. Olemisen ja menemisen keveys olivat lähes euforisia.

Oli aivan tyyni. Eikä lintujen ääniäkään kuulunut. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka oli niin totaalinen, että olisi voinut kuulla hyttysen pieraisevan. Jos siis olisi ollut hyttysiä. Ja jos ne nyt ylipäätään piereskelisivät.

Ajatukset alkoivat ajoittain karata Sevettijärvelle tai Tuusulaan. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä tullut sellaista nyt-vaan-äkkiä-maaliin -ajatusta, vaan edelleen nautiskelen kiireettömyydestä.

Päivän kävely meni välillä auringonpaisteesta nauttiessa ja välillä seuraavaa paistetta odotellessa. Askel oli kuitenkin kokoajan kevyt. Päätin huiputtaa Kaldoaivin erämaan korkeimman kohdan, Guorboaivin (443m), vielä tänään. Huomisesta säästä kun ei koskaan tiedä.

Yhden ärsyttävän ”välihuipun” jälkeen olin lopulta laella. Ja taas, silmänkantamattomiin tuntureita ja vaaroja, soita ja aapoja, notkelmia ja laaksoja, järviä ja lampia. Pysäyttävä ja koskettava näky. Huipulla oli vanha kolmiomittaustorni, joka oli sortunut. Jäljistä päätellen jo ajat sitten. Huipulla oli tietenkin myös kulkijoiden kasaama kivikeko.

Kivikeko ei kuitenkaan mielestäni ollut aivan huipulla. Korkeimmassa kohdassa oli pieni kivi. Kaikinpuolin tavallinen ja enimmäkseen maahan hautautunut. Harmaa, niin kuin muutkin kivet. Pelkästään katsomalla, se ei herättäisi kenessäkään pienintäkään mielenkiintoa. Se ei ollut veden pyöristämä kaunis rantakivi, ei upean valkoinen marmori, eikä järkälemäinen lohkare. Mutta siinä se nökötti, koko 2924km2 kokoisen Kaldoaivin erämaan korkeimmalla paikalla. Valitettavan usein mekin näemme toisissa ihmisissä ja itsessämmekin vain tavallisen, maahan uponneen, harmaan kiven, sivuuttaen sen ainutlaatuisuuden, mikä meissä kaikissa kuitenkin on.

Unohtakaa se, että väitin Paistuntureilta löytyvän maailman parhaan telttapaikan. Se onkin nimittäin Kaldoaivissa. Tasalakinen kumpumainen kannas. Toisella puolella on Vustenjávri kirkkaan sinisine vesineen. Muutama vesilintu sukeltelemassa ateriaa. Toisella puolella on pieni tunturijärvi, jonka vesi on kristallinkirkasta. Se on matala, syvimmilläänkin vain polveen asti ja sen rannat ovat laakeaa kivikkoa, paitsi kaksi pientä hiekkarantaa. Paikka on sen verran korkealla, että Vustenjávrin takana näkyy erämaata aina Norjan korkeammille vuorille asti. Yhdestä suunnasta näkymän täyttää Guorboaivi, jonka juurella paikka sijaitsee. Poroja käyskentelee lähistöllä, mutta muuten on täydellisen hiljaista ja rauhallista. Auringonlasku tulee olemaan upea, yritän olla silloin hereillä.

Peseydyin ja pyykkäsin ja istuin pitkään ihailemassa maisemaa. Hetken vielä tutkailin karttaa ja vetäydyin sitten yöpuulle, mutta laitoin toki kellon soimaan auringonlaskun aikaan.

Heräsin juuri sopivasti katselemaan auringonlaskua. Tuuli oli kylmä, mutta mieli lämmin. Upea auringonlasku oli kuin kirsikka kakun päällä tälle hienolle leiripaikalle. Tai oikeastaan se oli pieni kermavaahtopursotus, joka oli kirsikan päällä, joka oli kakun päällä.

Päivä 20 Vustenjávri- Adolfin kammi-Junkers  (12,9km)

Yöllä tuuli voimistui ja, yllätys yllätys, kääntyi perinteisen 90°. Mikä hemmetti siinä on, että joka kerta, kun aamulla tuulee, on suunta aina tuon 90° eri kuin illalla. Seuraavan kerran pystytän teltan jo valmiiksi siihen aamutuulen asentoon.

Muutaman kilometrin kuljettuani jo tutuksi tullutta mönkijäuraa tuli aika jättää sille hyvästit ja siirtyä taas poluttomalle taipaleelle kohti Adolfin kammia.

Olin jo keväällä tietokoneella, Garmin BaseCampilla, ja paperikartoilla hahmotellut reitit näille poluttomillekin osuuksille, jotta olisi jonkunlainen suunnitelma, josta sitten poiketa. Suunnitteluvaihe oli kuin tietokonepeli, ja nyt olin sitten täällä sen pelin Super-Mariona pomppimassa mättäältä mättäälle, väistelemässä suonsilmiä ja taistelemassa karhuja vastaan. Olin aina välillä kuulevinani: ”Ti-ti-dii. Level 8. New record. Ti-ti-dii”.

Vaikka melko hyvin olisi suunnitelmat olleetkin toteutettavissa sellaisenaan, ei niitä onneksi oltu tähän peliin koodattu pysyviksi. Aika monta kertaa matkan varrella on reitti muuttunut, koska jostain pääseekin kuivempana tai ihan vaan koska halusin käydä jonkun vaaran laella katsomassa, miten maailma makaa sieltä katsottuna.

Saavuin juuri sopivasti lounasaikaan putoukselle, joka on aivan Adolfin kammin vieressä. Söin lounaan siinä, koska enemmän kiinnosti luonnon tekemän taideteos kuin ihmisen tekemä rakennus.

Tosin nyt täytyy kyllä myöntää, että kammi osoittautui todella sieväksi ja viihtyisäksi. Ei isoa pirttipöytää niin kuin autiotuvissa, vaan pieni kirjoituspöytä, jonka ääressä oli tätäkin hyvä kirjoittaa. Mielikuvitukseni lähti laukalle. Kuvittelin, että kammissa asuisi erakoitunut kirjailija, joka kirvestä heilutellen ajoi tunkeutujat tiehensä, ja palasi sitten kirjansa pariin… mikä lie ajatus tuokin ollut.

Kammilta matka jatkui kohti Ylä-Pulmankijärven pohjoispäästä lähtevää Pulmankijokea. Tuntui hassulta, että 2,5 viikkoa takaperin olin samaisen joen toisessa päässä. Silloin ylitys oli siltaa pitkin, nyt pääsi kahluuhommiin. Löysin nopeasti kohdan, jossa vettä ei ollut edes polviin asti, joten ylityksessä ei ongelmia.

Ei oikeastaan pitäisi puhua joen ylityksestä. Paitsi jos menee siltaa pitkin. Tai on Jeesus. Kahlaamalla tapahtuu joen lävistys eikä ylitys.

Pulmankijoelta on vain kivenheiton matka sodanaikaislle Junkersin raadolle. Neuvostohävittäjä sen aikoinaan ampui alas, mutta jonkinlainen pakkolasku onnistui, sillä koko miehistö selvisi rytäkästä hengissä.

Lentokoneen raato keskellä erämaata on irvokas näky. Monellakin tapaa. Samalla, kun se kertoo sodan julmuudesta ja siitä ettei niistä ajoista nyt kuitenkaan niin kauhean kauaa ole, se kertoo karulla tavalla myös siitä, kuinka me ihmiset olemme jättäneet jälkemme perimmäisiinkin erämaihin.

Laitoin leirin pienen lammen rantaan vähän matkan päähän Junkersista. Tuuli oli todella kova, mutta päätin jättää toteuttamatta aiemman uhkaukseni teltan pystyttämisestä vasten odotettua suunnanmuutosta. Laitoin se kiltisti nykyisten olosuhteiden mukaisesti. Ei taida minusta olla kapinalliseksi…

Päivällä rupesin vähän laskeskelemaan, että olisin Sevettijärvellä jo sunnuntaina. Illemmalla katselin karttaa ja etäisyyksiä tarkemmin ja päätin, että maanantai on hyvä päivä saapua perille. Sunnuntai olisi mahdollinen, mutta miksi ihmeessä alkaisin nyt kiirehtiä, kun aikaa ja ruokaa on vielä yllinkyllin. Nautiskellaan tästä ihan loppuun saakka.

Ajatukset perillepääsyn suhteen ovat ristiriitaiset. Toisaalta ajatus ystävien näkemisestä ja suihkusta jne tuntuu jo houkuttelevalta. Tulin lopulta siihen tulokseen, että jos nyt joku toisi lisää ruokaa ja sanoisi, että loman jatkuminen on työnantajalle ookoo, niin lähtisin uudelle kierrokselle.

Ai niin. Lupasin ilmoittaa, kun tilanne muuttuu. Kengät eivät ole enää lits-läts -märät vaan ainoastaan kosteat. Juhlapäivä!

Artikkeli Mieraslompolo-Junkers julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.

Siitä se sitten lähti, Sevettijärveltä kolttasaamelaisten perinnetalon parkkipaikalta. Aikaa kokonainen kuukausi ja alustava reitti 350km. Auto lukkoon ja avaimet visusti talteen rinkkaan pienessä minigrip-pussissa. Otin ensimmäisen askelen ja matka oli alkanut. Askel numero 1/700000. Ja se meni heti harhaan.

Parkkipaikalla oli puinen opastekyltti Pulmankijärven reitille, mutta katsoin GPS:stä että polku kääntyy hetken päästä vasemmalle, joten voin hyvin mennä perinnetalon ulkonäyttelyn kautta. Niin tein ja lähdin seuraamaan polkua kahden lammen välistä, aivan kuten gepsi neuvoi. Ihmettelin toki, ettei polun varressa ollut merkkejä, puutolppia tai maalitäpliä puissa. Ja sitten polku loppui. Päättelin, että oli tehty uudelleenreititys eikä gepsin karttaan se tietenkään päivity. Myöhemmin totesin, että tuo karttavirhe oli kyllä todella vanha, sillä ihan vuodessa tai kahdessakaan ei polku kasva niin umpeen, ettei sitä enää näe. Jatkoin siis umpimetsää pitkin ”vanhan reitin” mukaisesti ajatellen, että tuskin nyt koko reittiä on siirretty. Oikea polku löytyi parin kilometrin kulkemisen jälkeen, ja sekä kulku että mieli helpottuivat.

Kieltämättä mielessä kävi muutamaankin kertaan ajatus ”Mitähän tästä oikein tulee, kun eksyy jo ensimetreillä. Ja vielä merkityllä reitillä.”, mutta päädyin lopulta siihen tulokseen, että mokailut on parempi hoitaa pois alta heti alussa, niin voi sitten jatkossa keskittyä tekemään oikeita päätöksiä.

Kun mielessä oli taas tilaa muillekin ajatuksille, niitä tulikin paljon. Mikään ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa, vaan mieli pyöri aikamoista karuselliä. Olo oli jollain tapaa hyvin epätodellinen. Kuukausikaupalla tätä hetkeä oli suunniteltu ja odotettu, ja nyt se oli vaihtumassa todellisuudeksi. Absurdilta tuntui myös ajatus siitä, että edessä oli niin pitkä aika ja matka. Ilmassa oli auringonpaisteen lisäksi paljon odotusta, jännitystä ja innostusta. Mutta oli siinä myös pientä varjoa ja kysymysmerkkiä. Erityisesti jalkojen tilanne huolestutti. Kevättalvella kipeytyneitä kinttuja oli kuukausien ajan hoidettu fysioterapiassa ja hieronnoissa. Ja edelleen ne olivat siinä kunnossa, että aamulla sängystä kahvinkeittimelle siirtyminen eteni vahvasti linkkaamalla. Ei ihan optimaalinen lähtökohta pitkälle vaellukselle.

Alkumatka meni näitä pohtiessa ja saavuin nopeasti hiekkatielle, jota pitkin sillan yli. Ja sitten polku kääntyi tiettömään maastoon. Seuraava tie olisikin Pulmankijärvellä. Siinä hiekkatien varressa taukoa pitäessäni näin reissun ensimmäisen poron. Yleensähän ihminen on se, joka kulkee tietä pitkin eikä huomaa penkalla olevaa poroa, mutta nyt tilanne oli päinvastainen.

Pysähdyin lounastauolle pienen suojärven rannalle kallion päälle. Järven ranta näytti aluksi hiekkaiselta, mutta ”hiekka” olikin jotain levän tapaista, jota tuuli oli painanut rantaan. Jouduin siis hiukan kiertämään päästäkseni hakemaan vettä. Päätin ensimmäisen päivän kunniaksi tehdä ruoan ihan avotulella ja tein pienen nuotion. Kivistä kasattu nuotiopaikkakin oli jo valmiina. Aivan nuotiopaikan vieressä oli hirvenpapanoita. Luonnon tehokkuutta. Toisen keittiö on toisen vessa.

Lämpömittari näytti varjossa +22° ja tuulikin hiukan, joten ei ollut yhtään liian kuuma. Ei myöskään ollut yhtään itikoita tai muitakaan ötököitä. Päätin ottaa pienet päiväunet. Siinä silmiä lepuuttaessani kuuntelin tuulta. Se synnyttää paljon erilaisia ääniä – suhinaa ja kohinaa, kauempana se kuulostaa melkeinpä autotien huminalta ja lähihaavan lehvistössä syntyy iloinen lepatus. Asioita, joihin ei normaaliarjessa tule kiinnittäneeksi huomiota.

Matka jatkui ja päivä lämpeni. Pidin juomataukoja aina, kun vettä oli tarjolla. Yhdellä pidemmällä tauolla otin kengät pois ja menin istumaan kivelle keskelle puroa jalat vedessä. Puron molemmilla puolilla oli laaja suoalue ja tuulikin oli tyyntynyt. Ihanteellinen paikka verenhimoisille pikkuystäville. Mutta koko pitkän tauon aikana en nähnyt yhtään hyttystä. Yhden poron vain. Siinä istuskellessani ihastelin ja ihmettelin yhden kiven muotoa. Vesi oli muokannut siihen erikoisen ”lipan”, todellisen design-tuotteen.

Koko päivän askel oli jotenkin hutera ja horjuva. Polun pohjakin toki oli aika kivikkoinen, eikä kroppakaan ollut vielä tottunut rinkan kanssa kulkemiseen, mutta mietin silti, että varookohan noita jalkoja jo liiankin kanssa. Jos alkaa arastelemaan ja muuttaa normaalia kävelytyyliään, on aivan takuuvarmaa, että joku paikka kipeytyy. Päätin yrittää unohtaa koko jalat ja kävellä normaalisti.

Ajatukset kuitenkin hapuilivat ja horjuvat askeleita enemmän. Tuntui vaikealta uskoa, että oikeasti on nyt tässä. Jollain tapaa ei vielä ole päässyt kiinnittymään tähän hetkeen, vaan ajatukset poukkoilevat menneessä ja tulevassa enemmän kuin nykyhetkessä. No, eiköhän se mielikin tässä ala tasoittua, aikaa ainakin on riittävästi.

Saavuin Opukasjärven autiotuvalle, tai oikeastaan sen raunioille. Se paloi talvella maan tasalle. Tuntui irvokkaalta tehdä tulet päivällistä varten, kun vieressä oli palaneen tuvan rauniot. Vettä rannasta hakiessani huomasin, että järvessähän on hiekkaranta. Vaan tämäkin osoittautui ”valehiekaksi”. Yhdistelmä hiekkaa ja mutaa, johon crocsit upposivat nilkkaa myöten.

Syötyäni päätin jatkaa vielä matkaa hetken aikaa, ajatuksena leiriytyä noin kilometrin päässä olevalle Opukasjärven tulipaikalle Näätämöjoen rantaan. Siitä ei kuitenkaan löytynyt sopivaa paikkaa, johon teltan olisi saanut auringolta suojaan. Paikanvalinnassa kun piti ottaa huomioon myös se, että aurinko laskee vasta puolen yö tienoilla ja nousee jo kahdelta, alkaen heti nostaa teltan lämpöä. Jatkoin siis vielä matkaa. Sopiva leiripaikka löytyi lopulta Silisjoen venelossin jälkeen joen rantatörmältä. Upea paikka.

Kävin päivän päätteeksi vielä uimassa joessa. Jos joku kertoo, että Silisjoessa on havaittu harvinainen tunturikatkarapu, niin tiedätte nyt mistä oikeasti on kyse.

Päivä 2 Silisjoki-Roussajärvi (18,0km)

Aamupalalla oli taas jaettu huone luonnon kanssa, tällä kertaa molemmilla keittiö. Joen toisella rannalla komea uros nautiskeli kaikessa rauhassa aamupalastaan, ja vastarannalla poro oli samoissa puuhissa. Se järsi jäkälää rannan tuntumassa ja kävi välillä ottamassa joesta huikan vettä palanpainikkeeksi. Oli kiva seurailla sen touhuja.

Alkumatka Iisakkijärven tuvalle asti oli todella erikoista maastoa. Maapohja on hienoa hiekkaa, joten pieniä hiekkadyynejä oli siellä täällä. Ihan hienoa hiekkaa. Kun Lähi-idältä näyttävässä hietikossa oli poronpaskat, tuntui siltä, että jokin tässä yhtälössä on yksinkertaisesti pielessä. Jotain on väärässä paikassa.

Ylitin pienen joentapaisen. Siitä selvisi ottamalla kengät pois ja käärimällä lahkeet. Vesi oli alhaalla. Kaikkialla muuallakin, joissa, puroissa ja soissa näki hyvin, miten kuiva kesä on ollut. Monet kosteikot, joissa poluista päätellen on aikaisemmin jouduttu kiertoreiteille, pystyi nyt kävelemään kuivin jaloin suoraan läpi.

Pysähdyin tauolle Iisakkijärven autiotuvalle. Kuukkelipariskunta tuli iloisesti tervehtimään tulijan, kenties ajatuksissa saada jotain ruokaa. Kuukkeli on pirteydessään, seurallisuudessaan ja uteliaisuudessaan ihan ylivoimaisesti oma suosikkilintuni. Kuumuus oli huomattavasti eilistä paahtavampaa. Aivan tyyntä ja mittari nousi varjossakin +27°.

Lounaan päätin syödä risteyksessä, jossa reitti haarautuu Roussajärvelle tai suoraan Huikkimajoelle meneviksi. Jälleen paikka oli pienen lammen rannalla, suolampi sekin, mutta kirkasvetinen kuten käytännössä kaikki lätäköt täällä. Tällä kertaa käytin mukanani ollutta risukeitintä. Melkoista näpräämistä. Otin taas pienet tirsat ja muutenkin huilailin pidempään. Lämpö vaati veronsa.

Kummastelin siinä loikoillessani yhtä koivua. Se oli todella oudosti kasvanut ensin aivan killissä ja kippurassa, mutta jossain kohdassa alkanutkin kasvaa suoraan. Tuumasin, että tässä taitaa olla konkreettinen esimerkki sanonnasta ”alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo”.

Harvoin on Lapissa vaeltaessa tarvetta shortseille. On aina joko liian paljon hyttysiä tai liian vähän lämpöasteita. Nyt kuitenkin kiittelin oma fiksuuttani lisätä viime hetkillä shortsit pakkauslistalle. Auringossa mittari näytti enimmillään 40,7 ja maasto alkoi olla jo välillä aika paljakkaa, eli varjoon pääseminen oli harvinaista herkkua.

Roussajärveä lähestyessäni oli täydellinen taukopaikka. Pieni puro ja minä keskellä puroa, jalat solisevassa vedessä viilentymässä. Muutaman metrin päässä tuo puro laski järveen, jonka syvänsiniseen pintaan aurinko loi upean sillan. Oli todella lämmin,  mutta järveltä tuleva leppoinen tuuli viilensi juuri sopivasti. Istuin siinä varmaan tunnin verran. Hetkestä ei puuttunut mitään.

Päivälliselle saavuin Roussajärven tuvalle. Pihan tulipaikalla oli norjalaismies, joka heti saavuttuani kysyi sujuvalla englannilla, olisiko minulla kenties nälkä, hänellä kun oli juuri kalaa paistumassa nuotiossa. Nälkä oli kurniva, ja ritilällä tirisevä kala, taisi olla harjusta, näytti herkulliselta. V#%&n kala-allergia! En saanut selvää, mistäpäin mies oli tulossa, mutta Näätämöön päin meinasi vielä illalla lähteä taivaltamaan. Itse harkitsin hetken, jäisinkö tuvalle yötä, mutta se oli niin kuuma, että päätin jatkaa vielä hetken matkaa, ja etsiä sitten hyvän telttapaikan. Sellainen löytyi parin kilometrin päästä pienen tunturilammen rantamilta.

Uintireissu vaihtui mutakylvyksi, sillä kun rantakiveltä astuin noin 15cm syvään veteen, humahtikin jalka nivusia myöten mutaan. Jalan sain helposti nostettua ylös, mutta crocsi jäi mutaan. Senkin sain lopulta pienen tonkimisen jälkeen kaivettua onnekkaasti talteen. Lopulta uimaanpääsykin onnistui toiselta rannalta, jossa kiviä pitkin pääsi uimasyvyydelle. Hyvä muistutus soiden petollisuudesta.

Päivä 3 Roussajärvi-Tsaarajärvi (17,8km)

Heräsin aamulla viiden aikoihin auringon lämmittämään telttaan. Ympäristöstä kuului paljon lintujen ääniä, laulua, piipitystä ja kiljahteluja. En tunnistanut niistä ainuttakaan. Joskus oikein hävettää, miten heikko lajituntemus on niin eläinten kuin kasvienkin suhteen. Nousin ylös kuuden aikoihin. Oli niin lämmin, että tuulesta huolimatta shortseilla pärjäsi mainiosti. Hyttysiä oli taas pilvin pimein. Eikä siis ollut yhtään pilviä eikä lainkaan pimeää.

Huomasin retkikeittimenä toimivan Jetboilin olevan vielä herkempi tuulelle, kuin mitä olin odottanut. Vesi kattilassa ei meinannut lämmetä lainkaan, kun tuuli painoi lämmön pois kattilan alta. Ja nyt ei tosiaankaan ollut mikään myrskytuuli. Toivottavasti ei tule ongelmia myöhemmin.

Tunturipaljakassa ajauduin harhaan reitiltä, onneksi vain noin sadan metrin verran. Mietin, että juuri näin on kaikkein helpoin eksyä. Merkityllä reitillä ei aina kiinnitä riittävästi huomiota navigointiin ja kun ajatuksissaan kulkee, tulee helposti lähdettyä seuraamaan jotain risteävää polkua, oli se sitten ihmisten tai porojen tekemä. Tästäkin selvittiin kädenkäänteessä, tai oikeastaan jalankäänteessä. Takaisin reitille siis.

Koko matkan ajan, mutta erityisesti tänään, on ollut laajoja alueita aivan pystyyn kuollutta koivikkoa. Mietin, mikä tällaista tuhoa on saanut aikaan. Syy selvisi matkanjälkeisellä googlauksella. Syyllinen koivikoiden tuhoon on tunturimittarin toukka. Erityisesti huomion herätti kohta, jossa tuollainen kuollut metsä oli oudon vaaleanvihreässä heinikossa. Mystinen näky. Jotenkin mielessäni näystä puuttui vielä alhaalla leijuva usva ja noita keittämässä taikajuomiaan.

Poroja on näkynyt paljon. Muinakin päivinä kyllä, tänään ajoittain niin että kun yksi poroporukka kirmaa karkuun, niin seuraavan jo näkee ruokailemassa jossain lähistöllä. Niiden näkeminen ei enää aiheuta suurta innostusta, eikä kameraa tule kaivettua enää esiin. En tiedä mikä siinä on, mutta poro maastoutuu niin hyvin, että iPhonen kameran kuvissa niitä ei oikein erota, vaikka olisi ihan vieressä. Ja viereenhän ne eivät päästä.

Maasto oli jo suurilta osin tunturipaljakkaa. Upeita maisemia ja hienoja yksityiskohtia on niin paljon, että pitäisi koko ajan pysähdellä ottamaan kuvia. Kuvittelepa mielessäsi yksi upea valokuva tunturimaisemasta ja ajattele sitten, että erilaisia versioita ja variaatioita tuosta kuvasta on tuntikaupalla. Joka päivä. Ehkäpä sanonta ”siinä silmä lepää” tarkoittaakin sitä, että silmäkään ei varsinaisesti innostu jokaisesta uudesta postikorttimaisemasta. Se vain nauttii. Ja lepää.

Erään vaaran laella, juuri ennen Silisjoelle saapumista tapasin nuorekkaan pariskunnan koiran kanssa viettämässä taukoa pienen tunturikoivuryppään varjossa. Olivat Mieraslompolosta tulossa ja Näätämöön menossa. Hauska yhteensattuma, että heidän reittinsä Mieraslompolosta Adolfin kammin kautta tälle reitille on käytännössä täsmälleen sama reitti, jota olen suunnitellut kulkevani muutaman viikon päästä. Maailma on välillä oudon pieni.

Reitti kulkee kohdasta, jossa Gisttabeljohka ja Silisjoki yhdistyvät. Molemmista kahlataan ylitse. Paikka oli kerrassaan upea. Gistabbeljohkan koski ja ylempänä oleva putous sekä Silisjoen leveys olivat vaikuttavia. Tein tulet Silisjoen rannalle ja söin lounaan.

Iltapäivällä etenkin ylempänä rinteillä tuuli oli voimistunut tuoden kaivattua helpotusta auringon paahteeseen. Tämänkin päivä oli helteinen ja hiki virtasi valtoimenaan, joten pienikin tuulenvire tuntui autuaallisen virkistävältä. Loppupätkä Tsaarajärven tuvalle oli kuivuudesta huolimatta melko soinen ja märkä, mutta siitäkin selvittiin vielä kuivin jaloin. Tai olivat ne kyllä hiestä aivan märät, mutta kuitenkin.

Tsaarajärvellä tuuli oli jo voimakas; aallot pärskähtelivät rantakiviin ja aallokossa oli jopa vaahtopäitä. Saapuessani mietin mielessäni, että uskaltautuukohan sitä ollenkaan uimaan tänään.

Vettä on kulunut näinä päivinä aivan tolkuttomat määrät, 5-6 litraa päivittäin. Useaan otteeseen olen hämmästellyt ja ihastellut sitä, että täällä on juomakelpoista vettä tarjolla kaikkialla. En ole vielä kertaakaan kantanut enempää vettä mukanani kuin juomapullossa oleva 0,75 litraa. Ajatella, jos kaikki tämä vesi olisi täytynyt keittää. Puhumattakaan siitä, että se olisi pitänyt kantaa mukana.

Tuvassa istuessani mietin nukkuako yön tuvassa vai teltassa. Tuvassa oli tukalan kuuma ja telttaa ei puolestaan saanut auringolta suojaan. No, lopulta aurinko meni pilveen (ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana!) ja tupaankin sai kivan läpivedon ikkunat avaamalla. Ei siis enää väliä kummassa nukkuu. Päätin valita tällä kertaa tuvan, jos ei muita yöpyjiä tule.

Liekö sinisestä taivaasta vai kirkkaista vesistä johtunut, että mielessä soi päivällä Sininen ja valkoinen. Vaan, aikaa ja mielikuvitusta ja auringonpaistetta kun on, tuli kertosäkeeseen aivan uudet lyriikat:

”Hikinen on otsa,
hikiset on kainalot sen.
Hikinen on kalju,
auringossa kimmeltäen
Punainen on niska,
punaiset on pohkeensa sen
Punainen on nenä
ja niin on myös kalju hikinen”

P.S Uskaltauduin uimaan, ja kyllä kannatti. Lilluin virkistävässä vedessä pitkään ja hinkkasin liat pois kropasta. Päätin hyvän fiiliksen vuoksi keittää vielä toiset minttukaakaot.

Artikkeli Sevettijärvi-Pulmankijärvi (-Nuorgam) 1/2 julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.

Aamutoimet on mukavan helppoja tuvassa. Metsähallitus jopa tarjoaa kaasulieden käyttöön. Nukkuminen tuvassa ei ennakko-odotuksista poiketen ollutkaan helppoa, vaan tuskastuttavan kuumaa, sillä tuuli tyyntyi ja läpiveto lakkasi.

Päivän matka sujui lentäen. Tai siis kävellen kyllä, mutta höyhenenkeveillä askelilla. Onkohan kävelyrytmi löytynyt, kroppa jo tottunut rasitukseen vaiko rinkka jo sen verran keventynyt? Todennäköisesti jonkinlainen yhdistelmä kaikkia näitä. Toki maastokin oli mukavaa. Erityisesti Caroaivin laella oli upeat näkymät ja vielä sopiva kivi, jolla oli hyvä levähtää.

Tuulettomuus teki kuumuudesta pahemman kuin aikaisempina päivinä. Ilma oli koko päivän hiostava ja painostava. Huomasin, että ainakin pohkeet ja niska ovat jo saaneet aurinkoa enemmän kuin olisi tarpeen. Punoitus alkoi olla aika vahva. Punoituksesta saakin sopivan aasinsillan siihen, että ensimmäiset merkit maaruskasta oli jo havaittavissa. Paikoitellen mustikan lehdet punoittivat jo.

Kapustarinnat seurailivat tänäänkin koko matkan. Sekin on kyllä seurallinen, mutta eri tavalla kuin kuukkeli. Istuu vain kivellä sopivan matkan päässä ja vinkuu. Lennähtää sitten hieman edemmäs, ja vinkuu. Yiih. Yiih. Oikeastaan sen ääni ei muistuta ollenkaan lintua, ei se ole iloista laulua tai korkeita kiljahduksia. Ei edes vaakkumista. Ääni muistuttaa enemmänkin öljyämätöntä keinun saranaa. Tiedättehän kuvan jostain kauhuleffasta, jossa tyhjä keinu heiluu hiljaa tuulessa ketjujen valittaessa tasaisin väliajoin. Monotonisuudessaan se muistuttaa liikennevalojen sokeiden ohjauksen merkkiääntä punaiselle valolle. Ja kapustarinnan valot eivät vaihdu vihreiksi.

Kotiinpäästyäni tein tällaisen yhdistelmävideon, jossa on itse reissulta ottamastani kapustarinnan ”laulusta” ääniraita yhdistettynä mykkään keinuvideoon. Kaunista, eikö totta?

Minusta on tullut vaelluspuroilija. Useamman kerran päivässä olen etsiytynyt kivelle keskelle puroa ja virutellut varpaita viileässä purovedessä. Ei sen parempaa taukoa kai olekaan.

Saavoin jo lounasaikaan Tsuomasjärven tuvalle. Normaalia pidemmästä alkutaipaleesta johtuen, ja ehkäpä muutenkin, salami-pinaatti-sipulimunakas maistui kuin paremmassakin ravintolassa. Sillä erotuksella tosin, että paremmassa ravintolassa usein lähtee rahat vaan ei nälkä. Tässä taas toisinpäin.

Ihmettelin pitkään sitä, miten vähän täällä on ihmisiä. Neljän päivän aikana olen nähnyt ainoastaan norjalaismiehen ja yhden pariskunnan. Ja tämä on jo tähän mennessä ollut mielestäni yksi hienoimmista reiteistä, missä olen ollut. Kuumuuskohan kävijöitä harventaa? Päätin kotiinpäästyäni kertoa mahdollisimman monelle, kuinka mahtava reitti Kaldoaivissa kulkeekaan.

Tukevan lounaan jälkeen olin taas täynnä virtaa, ja päätin pikkurepun kanssa lähteä valloittamaan vieressä kohoavan Tsuomasvarrin, joka on selvästi muita lähellä olevia tuntureita korkeampi. Ja valloitus kannatti. Näkymä Kaldoaivin erämaahan ja sen lukuisiin tuntureihin, vaaroihin, järviin ja soihin oli kertakaikkiaan upea.

Hiukan tätä huiputusreissua kuitenkin varjosti se, että palaneet pohkeet, shortsit ja korkea varvikko/katajikko aiheuttaa yhdistelmänä aikamoista punoitusta ja kuumotusta. Se olikin sitten ainoa varjo. Kirjaimellisesti. Yksi tämän vaelluksen tarkoituksista oli etsiskellä omia rajojani, ja heti neljäntenä päivän löysin ne. Yksi kulki nilkan kohdalla siinä, mihin vaelluskenkä loppuu. Ja toinen hiukan ylempänä, polven korkeudella, siinä missä shortsit alkavat.

Siinä auringon tekemiä merkkejä katsellessani huomasin, että muilta osin jalat eivät olleet kipuilleet juuri lainkaan. Normaalia iltaköpöttelyä, kun kävelyosuus oli loppunut. Mutta ne vaivat, jotka olivat saaneet linkkaamaan ja klenkkaamaan, olivat poissa. No, ei nyt ihan täysin poissa, mutta sellaisella tasolla, ettei niistä ollut mitään todellista haittaa matkan etenemiselle. Olin ihmeissäni. Ja iloissani.

Jonkun verran hämmennystä aiheuttaa täällä se, että paikkojen nimillä on noin miljoona kirjoitusasua. On suomea ja paria eri saamea. On ilmeisesti norjalaista perää olevia. Ja sitten on näiden kaikkien erilaisia yhdistelmiä. Pulmankijärvi, Buolbmatjávri, Polmakvannet, Pulmakjärvi. Yksi ja sama järvi. Rakkaalla lapsella on toki monta nimeä, mutta voisiko kuitenkin päättää yhden, jota käytettäisiin?

Tsuomasjärven autiotupa on ikään kuin kattilassa, monelta suunnalta vaarojen kupeessa, joten tuulta ei ollut lainkaan. Itikoitakin oli sen verran, ettei shortseissa ja t-paidassa oikein voinut ulkona olla. Ei sen puoleen, ei näillä punoituksilla auringonottoa muutenkaan tarvinnut edes miettiä. Pakenin siis kuumuutta ainoaan mahdolliseen paikkaan, järveen. Olen melko varma, että kuulin sihahduksen ja näin höyryn nousevan vedestä, kun laitoin paloautonpunaiset jalkani veteen. Löysin hetken etsiskelyn jälkeen sopivan kiven, jonka päällä seisomalla olin vedessä kaulaan saakka. Tuubihuivi päähän, ettei päänahka kärvenny. Seisoskelin siinä kivellä toista tuntia.

Tätä kirjoittaessa kello oli seitsemän illalla. Tuvassa oli lämmintä 29,8°. Ulkona 28,4° niinä hetkinä, kun aurinko on pilvessä, mutta kapusi yli neljänkymmenen heti kun pilvet väistyivät. Odottelin ja toivoin, että jostain tulisi lisää pilviä niin laittaisin teltan pystyyn, ja viime yöstä viisastuneena nukkuisin siinä.

Näistä kirjoituksista voisi ehkä vetää johtopäätöksen, että kuumuus oli liian läkähdyttävä tai että kaikki oli ihan hanurista. Ehei. Jokaista hikipisaraa myöten kaikki on ollut aivan turkasen siistiä. Ja mieluummin helle ja pouta kuin kylmä ja kaatosade. Ja sitäkin varmasti ehtii vielä kokemaan.

Päivä 5 Tsuomasjärvi-Pulmankijärvi (-Nuorgam) (16,3km +5,4km)

Yö oli aikaisempia lämpimämpi. Heräsin puoli kahden maissa, ja lämpöä oli teltassa vielä lähes kaksikymmentä astetta. Aamulla taivas oli ohuesti pilvessä ja päätin yrittää vielä shortseilla. Pilvet taivaalta kuitenkin katosivat ja ilmestyivät kulkijan mieleen. Auringonsäteet saivat heti pohkeet kuumottamaan, joten shortseista olisi luovuttava. Kokeilin jopa hieroa suosta mutaa jalkoihin suojaamaan auringolta, vaan eipä se oikein tahtonut tarttua. Punaisuuden lisäksi pohkeet vain tulivat likaisiksi. Oli siis vedettävä pitkät housut jalkaan, vaikka tiesi kuinka paljon se toisi lisää raskautta ja kuumuutta taipaleelle. Vaan näilläkään markkinoilla ei itku olisi auttanut.

Huomasin, että ajatukset alkoivat siirtyä jo Pulmankijärvelle ja Nuorgamiin. Yritin tietoisesti suunnata ajatukset muualle ja toistelin itselleni, että tässä on ihan tavallinen vaelluspäivä edessä. Tulee pitkä matka, jos heti aamusta alkaa odottaa perille pääsyä. Puhumattakaan siitä, ettei silloin samalla tavoin pysty nauttimaan maisemista ja olosta.

Päivän toinen ja samalla isoin nousu veti jalkoja vähän hapoille, mutta ylhäältä löytyi sopivasti jyrkänteen alta varjoinen taukopaikka, johon kävi leppoinen tuuli. Tuntui tosi hyvältä kaikin puolin.

Hiukan ennen Miutijokea oli märempi suon ylitys ja ensimmäistä kertaa kastelin vähän kenkääni. Kirosin mielessäni, että mihin tässä muka on niin kiire, ettei voinut joko ottaa kenkiä pois tai kiertää hiukan kauempaa. Ei pidä ruveta ahnehtimaan. Kiirehtimällä voi voittaa kenties muutaman minuutin, mutta hävitä koko loppu reissun.

Miutijokea ylittäessäni tuli vastaan noin viisikymppinen pariskunta, jotka olivat lähteneet Pulmankijärveltä ja aikoivat myös palata samaa reittiä takaisin. Autonsiirrot tai siirtymiset lähtö- ja tulopaikan välillä tekevät kyllä tästä reitistä logistisesti haastavan. Jutellessa kävi ilmi, että olivat olleet viime vuonna Käsivarressa samaan aikaan kuin siellä itsekin olin. Missäköhän törmäämme ensi vuonna?

Miutijoen autiotupa on aikamoinen rötiskö. Monessa kartassa sitä ei ole edes mainittu, ilmeisesti siksi, ettei se ole Metsähallituksen ylläpitämä vaan lähinnä poromiesten käyttämä. Tuvan sijaan kannattaa kuitenkin käydä sen takana jokivarressa. Aivan Norjan rajalla on upea pieni koski vesiputouksineen.

Rajojenlöytämisteema sai jatkoa. Tänään oli vuorossa jo kolmas löydetty raja. Pari päivää sitten olin puurajalla, eilen löytyi rusketusrajat ja tänään vuorossa oli valtakunnanraja. Tarkemmin sanottuna Norjan. Miutijoki laskee Norjan puolelta, ja siinä kohden reitti kääntyy pitkäksi aikaa kulkemaan rajan viertä pitkin. Täytin koskesta ensimmäisen kerran yhden ylimääräisistä vesipulloistani, sillä ajattelin syöväni lounaan rajanvartta kulkevan suoranpätkän varrella, jossa ei ollut vettä tarjolla.

Loppumatka Pulmankijärvelle meni jo seuraavaa etappia ajatellessa. Viimeisen tunturin, Buollanvarrin, laelta avautui kuitenkin niin hieno näkymä Pulmankijärvelle ja sen jokisuistoon, että ajatuksetkin palasivat taas nykyhetkeen.

Pulmankijki on vaikuttava näky kiemurtelevine uomineen. Maapohja on hiekkaa, joten aina kun joki on saanut yhden mutkan taas syötyä, jää jäljelle kaunis hiekkainen jokitörmä. Ylitse menee teräksinen riippusilta, joten tällä kertaa ei tarvinnut edes kenkiä riisua. Sitten vain muutama sata metriä hiekkatietä ja ensimmäinen etappi oli taputeltu. Todellinen matka GPS:n mukaan oli 85km

Perille päästyäni totesin veden loppuneen ja joelle ja järvelle olevan turhan pitkä matka väärään suuntaan. Lähdin siis kävelemään tien vartta Nuorgamiin päin toivoen näkeväni jonkun pienen puron. Tunnelma oli mahtavan rentoutunut, vaelluksen ensimmäinen osuus oli sujunut ongelmitta ja reitti itsessään tehnyt suuren vaikutuksen pieneen kulkijaan. Hetken siinä kuljettuani oli tienvarressa pieni purontapainen ja pidin siinä puskassa päivällistauon.

Ruoan jälkeen ajattelin kokeilla onneani kyydinsaamisen suhteen ja lähteä vielä kävelemään tienvartta Nuorgamiin. En ehtinyt kävellä kilometriäkään, kun ensimmäinen auto otti minut kyytiin. Mukava mies. Oli kalastamasta tulossa ja vuokramökilleen menossa. Rupateltiin kaikenlaista Lapista ja luonnosta ja säästä. Ja lopulta sain kyydin lähes Nuorgamiin asti, vaikka miehen mökki ohitettiin jo toistakymmentä kilometriä aikaisemmin.

Nuorgamin K-kaupasta hain postipaketin, jonka olin itselleni lähettänyt. Luonnollisesti hain kaupasta myös jäätelön ja kylmän oluen. Paketti oli aika kevyt, sillä siinä oli vain seuraavalle lyhyelle taipaleelle evästä. Rinkan paino ei siis tuntunut nousevan oikeastaan yhtään.

Katsoin kartasta, ettei oikein sopivaa jokea tai järveä ole lähettyvillä, joten otin kaupalta vielä pari litraa vettä mukaan, jotta voisin laittaa leirin pystyyn heti sopivan paikan tullen. Päivällä alkoi olla ja mittaa. Suuntasin maastoon ja kohti Utsjokea. Telttapaikaksi valikoitui vaaran laakea laki muutaman kilometrin päässä Nuorgamista.

Illalla havahduin ukkosen jyrähtelyyn. Piti vielä kömpiä ulos teltasta katsomaan, mitä oli luvassa, ja tulisiko ukkonen päälle. Ei tullut. Sade oli Tenon toisella puolella. Viime vuoden vaelluksella oli koko Norjassa olon ajan aurinko, ja sade alkoi kun palattiin Suomeen. Ilahdutti siis kovasti mieltä, että nyt saatiin potut maksettua pottuina.

Illalla tunnelma oli jännittyneen odottava. Tästä alkaisi ensimmäinen poluton erämaataival. Ei polkua, ei tolppia, ei täpliä puissa. Nyt ollaan sitten oman suunnistustaidon varassa.

Artikkeli Sevettijärvi-Pulmankijärvi (-Nuorgam) 2/2 julkaistiin ensimmäisen kerran Korpi Outdoors Oy.